Uuden vuoden vaihtuessa on hyvä pohtia mennyttä vuotta. Erityisesti tämän blogin näkökulmasta on hyvä pohtia vuotta 2017 julkaistujen albumien kannalta. Albumeita julkaistaan vuosittain paljon ja monet niistä tekevät itseeni vaikutuksen. Ongelmaksi muodostuukin, miten rajata tämänkaltaisen tekstin kattavuus. Ratkaisuksi olen päätynyt käsittelevään vain niitä vuonna 2017 julkaistuja albumeita, jotka olen myös itse hankkinut. Spotifyssa kuuntelemiani en siis ota tähän mukaan. Teksti etenee jollain tasolla albumien julkaisujärjestyksessä. Järjestyksellä ei siis oteta kantaa albumien keskinäiseen paremmuuteen.
John Mayer - The Search for Everything
Ensimmäisenä listalla on John Mayerin upea kokonaisuus The Search for Evertything. Albumi julkaistiin kokonaisuudessaan vasta 14. huhtikuuta, mutta sitä ennen julkaistiin kaksi ep:tä. Niistä ensimmäinen aalto eli Wave One tammikuun 20. ja toinen aalto eli Wave 2 24. helmikuuta. Juuri nuo ep:t ja etenkin ensimmäinen ovat syynä tämän albumin paikkaan tässä tekstissä. Ensimmäisen aallon neljästä kappaleesta muodostui itselleni tammikuun lopun ja helmikuun alun soundtrack. Moving On and Getting Over aloittaa funkahtavalla pop-blues-soulilla ja sitä seuraavat Changing, Love On The Weekend ja You’re Gonna Live Forever in Me. Kevyin tuon ensimmäisen ep:n kappaleista on ylivoimaisesti Love on the Weekend, joka nimensä mukaisesti kertoo viikonloppuromanssista. Se oli myös ensimmäinen albumilta julkaistu single. Muissa kappaleissa John pohtii hyvin syvällisesti elämää ja rakkautta. Erityisesti You’re Gonna Live Forever in Me tekee vaikutuksen päättäessään ensimmäisen ep:n ja myös koko täyspitkän albumin. Herkkä pianoballadi ei ole Johnille ominaisinta musiikkia, mutta siitä huolimatta se nousee yhdeksi albumin hienoimmista numeroista.
Toinen aalto alkaa hieman ensimmäisen tavoin. Ensimmäisen aallon aloittaa Moving On ja toisen aallon aloittaa Still Feel Like Your Man. Jälkimmäisen sävy on kuitenkin hieman haikeampi ja surullisempi. Musiikillisesti John käy erittäin lähellä Michael Jacksonin Thriller -albumia eikä se ole ollenkaan huono juttu. Toisen aallon kolme muuta kappaletta ovat Emoji of a Wave, Helpless ja Roll It on Home. Näistä suosikikseni on noussut Helpless Rolling Stones -maisilla kitaroillaan ja riffeillään. Äänityksissä John kuulemma toi studioon Fender Twinin vain tätä kappaletta varten.
Koko albumin tultua vihdoin julki, toi se mukanaan vain neljä uutta kappaletta. Kyseiset kappaleet olivat In the Blood, Theme from “The Search for Everything”, Never on the Day You Leave ja Rosie. Viimeksi mainittua ovat monet fanit kovasti hehkuttaneet, mutta itseeni se ei ole tehnyt suurempaa vaikutusta. Sen sijaan In the Blood ja Never on the Day You Leave nousivat itselleni näistä “kolmannen aallon” kappaleista ylitse muiden erityisesti koskettavuutensa vuoksi. Kummassakin on sanoissa hienoja yksityiskohtia, jotka tuovat kappaleet hyvin lähelle kuulijaa.
The Search for Everything avautui itselleni, ja monille muille John Mayer -faneille, pikku hiljaa julkaistujen aaltojen mukaan. Tästä johtuen kirjoitin tämän tekstinkin niiden mukaisessa järjestyksessä. Kun täyspitkä albumi julkaistiin, tuotti se luonnollisesti vähän uuden oppimista. Olin ehtinyt omaksua ep:den kappalejärjestykset, mutta albumin jatkuvat kuuntelu pyöräillessä aiheutti sen, että albumin kappalejärjestys tarttui muistiini. Kokonaisuutena TSFE on Johnin tuotannosta paras kokonaisuus, joka yhdistää hänen tuotantonsa eri puolet. Siinä tulee esiin Continuum -tyylinen blues ja soul sekä Born & Raised tyylinen folk ja country. Albumi onkin ollut vuonna 2017 julkaistuista albumeista yksi eniten kuuntelemiani.
Pariisin Kevät - Kuume
Helmikuun alussa Pariisin kevät puolestaan julkaisi uuden albumin. Tällä kertaa yhtyeen musiikki oli huomattavasti elektropainotteisempaa kuin edeltäneellä Musta laatikko -albumilla, jolla kitarat olivat musiikillisesti pääroolissa. Ennen albumin julkaisua Kuumeelta julkaistut singlet Tiputa sun aseet ja Hei mä soitan sulle ihan kohta eivät aluksi tehneet kovin suurta vaikutusta. Muistan ajatelleeni jälleen yhden bändin lisää vajoavan elektrosuohon. Kuitenkin albumin julkaisun lähestyttyä aloin kuunnella kappaleita enemmän ja ne hiljalleen löysivät tiensä suosiooni. Pajatson tyhjensi lopulta Kuume, joka heti albumin julkaisun jälkeen nousi omalla Pariisin kevät -listallani varsin korkealle. Erityisesti kertosäkeistössä Arto Tuunelan korkealle nouseva laulusuoritus on upeaa kuunneltavaa.
Ennen varsinaista albumia julkaistiin myös kappale Pilvissä, joka oli singleistä ylivoimaisesti paras. Levynjulkaisukeikalla The Circuksessa se oli myös avauskappale ja toimi siinä roolissa valtavan hyvin. Muista albumin kappaleista mainitsemisen arvoinen on myös Hullu. En ole hetkeen kuunnellut kyseistä levyä, mistä johtuen en kauhean syväluotavaa analyysiä siitä pysty kirjoittamaan. Kuitenkin loppujen lopuksi elektrovaikutteet eivät olleetkaan niin pahasta, koska niiden ansiosta albumilla on täysin omintakeinen soundinsa ja Pariisin kevät osoittaa kykynsä uudistua. Huomionarvoista on myös, kuinka dynaamisia monet albumin kappaleista ovat. Hiljaisia ja kovaäänisempiä osuuksia tarjoillaan juuri sopivan kokoisina annoksina.
Ryan Adams - Prisoner
Vuonna 2013 tutustuin ensimmäisen kerran Ryan Adamsin musiikkiin ja hänen vuonna 2014 julkaistu Ryan Adams -albumi kuului syksyn 2014 useiten kuunnelluimpien albumeiden joukkoon. Sanomattakin oli selvää, että odotin Ryanin uutta albumia kuin kuuta nousevaa. Vuonna 2015 oli toki julkaistu upea versiointi Taylor Swiftin 1989 -albumista, joka oli taattua Ryan Adamsia. Koska kyseessä on kuitenkin yksi sukupolvensa parhaimmista lauluntekijöistä, ovat hänen omaa materiaaliaan sisältävät albumit luonnollisesti merkittävämpiä tapauksia kuin versioinnit.
Prisoner julkaistiinkin vihdoin pitkän, siis Ryanin asteikolla pitkän, odottelun jälkeen helmikuussa 2017 eikä se pettänyt odotuksia. Albumi on ehkä synkintä Ryania tähän mennessä. Kappaleet kulkevat mollissa eikä sanoissakaan hirveästi iloitsemisen aihetta ole. Taustalla on Ryanin avioero vuonna 2015, mutta sen lisäksi hän on kertonut kirjoittaneensa myös vanhenemisesta yleensä. Jossain vaiheessa albumin äänittämistä Ryan kertoi tekevänsä Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of Townin ja The Smiths -yhtyeen soundia yhdistelevää albumia. Tämän kuulee albumilta, mutta Brucen tuotannosta referenssiksi voisi hyvin ottaa myös Born in the USA -albumin. Erityisesti Ryanin kappaleessa Shiver and Shake soivat syntetisaattorit tuovat mieleen I’m On Firen.
Albumin avaa sen rockein numero Do You Still Love Me?, joka on samalla ainoa vuosina 2014 - 2016 toimineen The Shining -taustayhtyeen kanssa äänitetty kappale. Loput albumista on Ryan äänittänyt pääosin yksin, mutta monilla kappaleilla soittaa muun muassa basisti Charlie Stavish. Suosikeikseni albumilta ovat nousseet Anything I Say To You Now, Broken Anyway ja Outbound Train. Erityisesti ensin mainitun aloittavat kitarasoinnut ovat upeaa kuultavaa ja niissä tulee selvästi esille albumin kitarasoundillinen linja. Se koostuu Fender Stratocasterista, yksikelaisista mikrofoneista ja chorus-efektistä eikä soundin väittäminen 1980-laiseksi ole millään tavalla kaukaa haettua. Soundi on kaikin puolin upea ja sitä Ryan tarjoili myös elokuisella Flow-festivaalin keikallaan.
Popeda - Haista Popeda!
Tästä albumista on ihan ensimmäiseksi sanottava sen nimen olevan yksi Popedan tuotannon parhaimmista. Siinä on häpeilemätöntä ota tai jätä -asennetta yhtyeeltä, joka tietää asemansa saavutettuaan sen kovalla työllä suomalaisella rock-kentällä. Albumi on osa Popedan 40-vuotisjuhlintaa ja se on hieno lisä juhlavuoteen. Tuottamaan on otettu Stig, joka on tuonut soundiin moderneja sävyjä pitäen soinnin silti erehtymättömästi popedamaisena.
Tunnetuimmiksi kappaleiksi tältä albumilta ovat nousseet Lihaa ja perunaa sekä Helvetin pitkä perjantai. Lihaa ja perunaa erityisesti on helposti korvamadoksi muodostuva suhteellisen huoleton kappale, joka on todella tervetullut. Jostain syystä itselleni on jäänyt mieleen myös kappale Surun sahanpuruja, joka ei edusta Popedalle tyypillistä tuotantoa. Yleisesti Popeda on tehnyt hieman kieli poskessa kulkevaa rockia ja vakavistakin kappaleista on usein löytänyt huumorin poikasta. Surun sahanpuruja on kuitenkin häpeilemättömän surumielinen, mikä toisaalta sopi jo elämää nähneen bändin tuotantoon kuin nenä päähän.
Huomionarvoista albumissa on sen luotto ulkopuolisiin lauluntekijöihin. Pate Mustajärvestä tehdyssä kirjassa hän myöntääkin takin olleen jo jonkin aikaa tyhjä sanoittamisen osalta. Osittain tästä johtuen bändi varmaan onkin tuketunut ulkopuoliseen apuun kappaleiden teossa. Se ei kuitenkaan ole bändille ennen kuulumatonta eikä mitenkään huono ratkaisu. Sen sijaan kaikki kappaleet kuulostavat tekijöistä riippumatta Popedalta eli ne on, Costello Hautamäkeä lainatakseni, popedoitu.
Bleachers - Gone Now
Vuoden 2017 musiikillisiin löytöihini kuuluu Jack Antonoffin vetämä Bleachers, joka Wikipedian mukaa tekee indie poppia. Genremääritelmään en sen enempää ota kantaa, mutta ainakin pop sana pitää hyvin paikkaansa. Kesäkuussa julkaistu Gone Now albumi tarjoilee upeita pop-kappaleita, jotka on tuotettu hienosti. Albumin soundi on kauttaaltaan mukavaa kuunneltavaa. Syntetisaattorit ovat suuressa roolissa, mutta niiden lisäksi kitaroita on käytetty hienosti.
Albumin kappaleet löysin alunperin katsottuani Youtubesta jossakin yhdysvaltalaisessa televisio-ohjelmassa esitetyn version Don’t Take The Moneysta. Siitä muodostuikin suosikkini koko albumilta. Jotenkin kappale onnistuu yhdistämään popmaisen optimistisuuden tunnun haikeuteen. Sen lisäksi Hate That You Know Me ja Everybody Lost Somebody tekivät itseeni suureen vaikutuksen.
Jack Antonoff on tehnyt kappaeita muun muassa Taylor Swiftin albumeille. Esimerkiksi 1989 -albumin Out of the Woods on Jackin ja Taylorin yhdessä kirjoittama. Jack Antonoff on siis arvostettu kappaleiden tekijä, jolla on kovatasoisia meriittejä. Siitä huolimatta parhaimmistonsa hän näyttää pitäneen itsellään. Kokonaisuuten albumin tuotanto on myös sopivan nyrjähtänyttä ja siten se on tuoreen kuuloista. Dynamiikkaa on osattu käyttää myös tällä albumilla.
Jason Isbell and the 400 Unit - The Nashville Sound
Albumeiden tyyli vaihtuu tässä tekstissä lähes yhtä nopeasi kuin omassa kuuntelussanikin. Popista hypätään Jason Isbellin ja hänen yhtyeensä tarjoileman americanan ja countryn maailmaan. Jason Isbellin kaksi edellistä albumia, Southeastern ja Something More Than Free, ovat kumpikin täynnä kaunista laulunkirjoitusta ja myös tuotanto on todella onnistunutta. The Nashville Sound on aavistuksen rockaavampi ja siten erottuu edellä mainitusta kaksikosta. Toinen ero on myöskin the 400 Unitin pääsy albumin kanteen. Kaksi edellistä albumia Jason on tehnyt vain omaa nimeää käyttäen, vaikka bändi on niilläkin joillakin kappaleilla soittanut.
The Nashville on hyvin tasainen kokonaisuus ja se on samalla hyvin kitaravetoinen, kuten kyseisissä genreissä asiaan kuuluukin. Jasonin vaimon Amanda Shiresin viulu tuo mukavaa vivahteikkuutta ja Derry Deborjan koskettimet luovat tekstuuria musiikkiin. Kitarasoundit ovat kautta albumin hyviä ja soundillisesti tämä albumi onkin upeaa kuunneltavaa. Sanoituksellisesti albumi on samalla sekä synkkä että toiveikas. Ehkä ensin mainittu kuitenkin korostuu hieman enemmän esimerkiksi White Man’s Worldin ja Anxietyn kaltaisten kappaleiden myötä.
Suosikeiksini tältä albumilta ovat nousseet rakkautta pohtiva If We Were Vampires sekä rockahtavat Cumperland Gap ja Hope the High Road. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö muutkin kappaleet olisi loistavia. Koko albumilla ei oikeastaan ole yhtään huonoa kappaletta eikä myöskään yhtäkään selvää täytekappaletta. Jokaisella on paikkansa albumin draaman kaaressa, mikä on valitettavan harvinaista täyspitkistä albumeista puhuttaessa tai tässä tapauksessa kirjoitettaessa.
Samae Koskinen - Hillitön elämä
Tekstin päättää Samae Koskisen Hillitön elämä. Albumin ensimmäisen singlen Jonnet ei muista julkaisusta lähtien odotin kovasti albumin julkaisua. Tosin odotusintoani hieman lannisti Aurinko, ystävä ja kaljaa, joka oli heti ensi kuulemalta omaan korvaani ärsyttävä renkutus ja eikä tilanne sen jälkeen muuttunut mihinkään. Onneksi kaikki muut albumin kappaleet ovatkin hyviä tai loistavia. Albumi on omasta mielestäni popeinta Samae Koskista tähän mennessä ja hän on tehnytkin sitä pitkälti tuottajan kanssa kahdestaan.
Aiemmin mainitun Jonnet ei muista lisäksi nimikappale Hillitön elämä on radiossa soineista kappaleista oma suosikkini. Sitä täydentävät hienosti jouset ja erityisesti kappaleen päättävä jousilopuke on kaunis. Hillitön elämä on soinut ainakin Radio Suomella, jota useiten radiokanavista kuuntelen, hyvin usein. Kappaleessa tulee esille Samaelle ominainen optimistisuus ja myönteisyys. Jossakin haastattelussa hän on sanonutkin, että on päättänyt tehdä mahdollisimman iloista musiikkia, koska surullista musiikkia on maailmassa jo aika paljon.
Niin sanotuista albumiraidoista, eli kappaleista, jotka eivät ole hittejä, suosikeitani ovat Hattu täynnä dopamiinii, Musta piste sekä Tanssin kunnes kaikki tämä häviää. Jostain syystä nämä sattuvat olemaan albumilla peräkkäin. Voi olla niiden yhteisvaikutuksen olevan sen verran mieleenjäävä, että se nostaa kappaleet suosikeiksini. Ne ovat myöskin vinyylin toisen puolen alkuosa. Musta piste nousi tosin tuolle listalla vasta sen keikalla kuulemisen jälkeen. Kokonaisuutena Hillitön elämä on hieno albumi, jonka ostopäätökseen olen todella tyytyväinen.
Tässä olivat vuonna 2017 ostamani saman vuoden aikana julkaistut levyt. Niiden lisäksi monet albumit tekivät itseeni vaikutuksen, mutta kuuntelin niitä syystä tai toisesta vain Spotifysta. Näistä albumeista seuraavat kolme ansaitsevat erityismainninnan tässä tekstissä. Antti Poudan Yhteys on herkkä kokonaisuus, josta erityisesti kappale Maaliskuu soi usein päässäni. Haloo Helsingin Hulluuden Highway on tällä hetkellä Suomen suurimman rock-yhtyeen uusin albumi eikä se ollut todellakaan pettymys. Kuuntelin albumin ensimmäisen kerran kokonaan vasta marraskuussa, mutta se ei poista albumin ansioita. Lisäksi Yön Hyvän yön lauluja, johon aluksi suhtauduin hieman skeptisesti, osoittautuikin lopulta oikein hyväksi levyksi. Monet versiosta ovat virkistävää kuultavaa. Kävin katsomassa Yön Hyvän yön lauluja -kiertueen keikan Helsingin Savoy -teatterissa, mutta siitä en valitettavasti ehtinyt tehdä raporttia seuraavana päivänä olleen Popedan Hartwall Areena -keikan vuoksi.
Tämä on sattumoisin myös ensimmäinen tässä blogissa julkaisemani teksti, joka ei ole keikkaraportti. Uuden vuoden myötä olen suunnitellut muutenkin hieman laajentavani blogin tekstikantaa, joten tämä olkoon sille hyvä aloitus. Musiikki kuitenkin pysyy pääteemana, mutta myös muut kulttuurin alat tulevat toivottavasti esille. Tämän myötä haluankin toivottaa oikein hyvää vuotta 2018.
