Ismo Alanko: Parhaat palat 6.5.2018, Tampere-talo, Tampere

Kolmantena ja siten viimeisenä keikkana Ismo Alangon Tampere-talon esiintymisissä oli Parhaat palat. Se oli Ismon ensimmäinen bändikeikka sitten elokuun 2016 ja nimensä mukaisesti sillä keskityttiin hänen uransa parhaisiin paloihin. Keikka oli perjantain Tampere filharmonian kanssa soitetun konsertin tavoin Tampere-talon isossa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä. Parhaat palat keikka alkoi jo kello 18 eli selvästi aiemmin kuin kaksi edeltävää esiintymistä. Syynä tälle taisi ainakin osittain olla ajankohdan osuminen sunnuntai-iltaan.

Keikka alkoi jälleen hieman ilmoitetun alkamisajankohdan jälkeen Ismon astellessa yhtyeineen lavalle. Kyseessä on siis sama yhtye, jonka kanssa Ismo on esiintynyt vuodesta 2013 lähtien ja levyttänyt kaksi albumiakin. Sen jäsenet ovat Jussi Jaakonaho kitarassa, Mikko Mäkelä bassossa, Niko Votkin rummuissa, Juho Viljanen koskettimissa ja vetopasuunassa sekä Joakim Berghäll saksofonissa, huilussa, sellossa ja kitarassa.

Ensimmäisenä kappaleena kuultiin täysin uusi kappale, jonka nimeksi kirjoitin muistiinpanoihini Ei mulla oo oikeutta onneen. Ismo soitti sen jo lauantain Yksin -keikalla, mutta nyt bändin kanssa se kuulosti todella upealta. Myöhemmin Ismo kertoi, että sen julkaisun pitäisi olla parin viikon kuluttua. Sitä seurasi keikkahetkellä uusimman levyn kappale Mikrokosmos, joka sekin oli hienoa kuultavaa bändin soittamana konserttisalissa. Ismo kertoi tällä keikalla olevan tietty teema, joka sieltä ehkä tarkkaavaisimmille paljastuisi. Aluksi ajattelin, etten todennäköisesti sitä tulisi huomaamaan, koska en tunne Ismon tuotantoa niin hyvin kuin voisin.

Maailmanlopun sushibaari oli kolmas kappale ja nyt se oli lähempänä levyversiota ja ennen kaikkea Kolmannes vuosisata taitelijaelämää -livelevyn versiota kuin perjantainen orkesteriversio. En kuitenkaan osaa sanoa, kummasta pidän enemmän. Kummatkin versiot olivat hyviä omilla tavoillaan enkä yritä laittaa niitä paremmuusjärjestykseen. Onnellisuus oli vuorossa neljäntenä ja sen kohdalla viimeistään keikan teema alkoi itselleni valjeta. Onnellisuus julkaistiin siis vuonna 2010 Ismo Alanko Teholla -kokoonpanon toisen albumin nimikappaleena. Tämän bändin soittamana ja Ismon väkevän tulkinnan kanssa se oli komean kuuloinen ja nousi vielä levyversiotakin huikeammaksi.

Keikka jatkui toisen Teholla -kappaleen parissa eli oli vuorossa Seitsemän päivää. Tässä kappaleessa pianoa soitti Juho Viljasen sijasta Joakim Berghäll. Tämän jälkeen Ismo taisi viimeistään paljastaa keikan teeman eli hän esittäisi yhtyeensä kanssa kappaleen jokaiselta julkaisemaltaan albumilta käänteisessä aikajärjestyksessä eli uusimmasta vanhimpaan mennen. Seitsemän päivää jälkeen olikin tiedossa siirtymä Teholla -kappaleista Ismo Alanko Säätiön -tuotannon pariin. Hämärämies Ruuhkainen taivas -albumilta aloitti tämän Säätiö-kappaleiden osuuden.

Hämärämiehen jälkeen palattiin itselleni hieman tutumman Säätiö-kappaleen pariin eli Ismo yhtyeensä kanssa esitti Ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa -kappaleen. Kappale oli ollut jo pitkään täysin tuttu, mutta vasta keikan jälkeen selvitin nimen sanojen oikean sanajärjestyksen. Aiemmin olin tiennyt sen vain sinnepäin. Paratiisiin puu ja Sisäinen solarium olivat taas hieman vieraampia kappaleita minulle, mutta niiden jälkeen kuultiinkin kuvaus perisuomalaisesta tunnetilasta. Kappaleen alkaessa kulkusten helistessä Ismo huomauttikin joulun jo sieltä lähestyvän. Kappalehan oli siis Vittu, kun vituttaa, joka on kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.

Suomalaisen sielunmaiseman kuvauksesta siirryttiin suomen kielen piirteiden kuvailuun eli todettiin Rakkaus on ruma sana. “Kirosanan kaltainen on lempi pohjoinen” on Ismolta nerokas säe, koska rakkaus sanana on ääntämykseltään verrannollinen moniin voima- ja kirosanoihin. Kyseisen säkeen kohdasta tulee tietynasteinen shamanistinen tunnelma rytmin ja valojen yhdistyessä oikealla tavalla.

Ensimmäinen puoliajan päätti todella voimakas kappalekolmikko. Ensin soitettiin Neljä baritonia -kokoonpanon Pop musiikkia. Pop musiikkia kuvaa todella hyvin kaikkea sitä, miksi pop-musiikki on niin hienoa. Se voi olla yksinkertaista, mutta siitä huolimatta se on totta. Kappale oli myös illan ensimmäinen jollakin muulla kuin Ismon nimellä julkaistu kappale. Ismon nimellä julkaistuihin siis lasketaan mukaan Ismo Alanko Säätiö ja Ismo Alanko Teholla.

Kriisistä kriisiin olikin vuorossa seuraavana ja sitä puolestaan seurasi Taiteilijaelämää. Jälkimmäinen kuulosti jollakin tapaa vieläkin mahtipontisemmalta kuin perjantaina orkesterin esittämänä. Sen lopussa Ismo ohjeistikin yleisön suuntaamaan väliaikatarjoiluiden suuntaan ja poistui itse lavalta. Ensimmäisellä puolikkaalla päästiin siis 1990-luvun puoliväliin ja Taiteilijaelämää -albumiin asti. Lisäksi samoja kappaleita aiempien kahden esiintymisen kanssa tuli jonkin verran, mutta se ei haitannut, koska kokoonpano ja sovitukset olivat niin erilaisia.

Toisen puolikkaan aloitti Ekstaasiin, joka sai perjantain tavoin väkevän tulkinnan ja nyt sitä vielä entisestään tehostettiin hienolla valojen käytöllä. Toinen puolikas oli huomattavasti intensiivisempi ja rokkaavampi kuin ensimmäinen, mutta toisen kappaleen ajan vallitsi vielä rauhallinen tunnelma Kun Suomi putos puusta ajan. Sen aikana basisti Mikko Mäkelä soitti Ismon akustista kitaraa ja Jussi Jaakonaho soitti mandolinia. Sovitus oli hieno ja pitkälti samankaltainen kuin muutaman vuoden takaisella livelevyllä.

Tässä vaiheessa oli päästy Ismon soolotuotannon alun ohi ja oli vuorossa se osuus, joka teki toisesta puolikkaasta niin intensiviisen ja vauhdikkaan kuin se oli. Siirryttiin siis Sielun veljien tuotannon pariin. Tämän osio aloitettiin Totuus vai tequila -kappaleella ja sitä seurasi Rakkaudesta, joka oli esitetyistä Sielun veljet -kappaleista ainoa rauhallinen. Erityisesti kertosäkeistössä Ismon laulu kuulosti komealta ja valoja käytettiin taitavasti. Kyseisen kappaleen kohdalla Ismo myönsi harrastavansa pientä bluffia kappaleiden valinnassa, koska osa kappaleista ei ollut minkään albumin materiaalia. Sen sijaan ne oli julkaistu pelkästään singleinä, mutta Ismo halusi silti soittaa ne, mikä oli hyvä päätös.

Rakkaudesta jälkeen päästiinkiin toden teolla vauhtiin Säkenöivän voiman myötä. Sitä seurasi Peltirumpu hienolta kuulostavien kitaroidensa kanssa. Peltirumpu oli myöskin yksi varhaisimpia kosketuksiani Ismon musiikkiin, joten oli erityisen hienoa kuulla juuri se tällä keikalla. Sitä seurasi Aina nälkä, josta myös pidin todella paljon saatuani aikoinaan lahjaksi Sielun veljien kokoelmalevyn. Elintaso ja Karjalan kunnailla päättivä Sielun veljet -osuuden keikasta. Sielun veljien kappaleiden aikana tunnelma ja Ismon tulkinta tuntui muuttuvan piirun verran entistä intesiivisemmäksi ja valaistusta käytettiin tehostamaan sanomaa. Paikoin valojen käyttö muistuttikin sitä, millaista se ainakin valokuvien perusteella oli Sielun veljienkin keikoilla.

Sielun veljien tuotannon jälkeen oli Ismon sanojen mukaan aika vaihtaa bändiä. Hetken kuluttua hän tosin tarkensi, että ei siis lavalla ollutta bändiä. Päästiin siis Hassisen koneen tuotannon pariin, josta löytyy paljon omia suosikeitani. Hassisen koneen kappaleista ensimmäisenä kuultiin Hiljaa virtaa veri, joka julkaistiin singlenä yhtyeen loppuvaiheissa. Sitä seurasi Levottomat jalat, jonka kuulemista odotin. Sen livesovitus jo Ismon tämän yhtyeen kanssa tekemällä livelevyllä oli hieno ja nyt se ilokseni soitettiin vastaavalla sovituksella.

Tällä tiellä seurasi. Pidin kyseisen kappaleen Yksin -versiosta ehkä hieman enemmän, koska silloin teksti pääsi paremmin esiin. Nyt Ismon tulkinta oli toki voimakkaampaa yhtyeen säestämänä, mutta toisaalta yhtyeen musiikillinen taiturointi vei hieman valokeilaa pois Ismon hienoilta teksteiltä. Tämän huomion tein useaan kertaan keikan aikana. Toisen puolikkaan päätti kappale, jonka kuulemista tällä keikalla odotin kaikista eniten. Se oli yksi ensimmäisistä kappaleista, joka sai minut innostamaan kitaransoitosta. Kyseessä oli tietenkin Rappiolla ja kylmät väreet kulkivat selässäni sen kuullessani. Rappiolla oli täydellinen lopetus keikan “viralliselle osuudelle”, kuten Ismo sitä hetken kuluttua kutsui.

Seurasi lyhyt encoretauko, jonka jälkeen Ismo naurahti kappaleiden ja keikan virallisen osuuden loppuneen. Sen jälkeen hän sanoi, että ehkä tuon Hassisen koneen ensimmäisen albumin ensimmäisen kappaleen jälkeen olisi hyvä vähän herkistellä. Encoren aloittikin huomattavasti rauhallisempi kappale Lintuperspektiivi, joka oli Ismon vuonna 2015 ilmestyneeltä Ismo Kullervo Alanko -albumilta. 

Lintuperspektiiviä seurasi Nuorena syntynyt, jonka jälkeen encore päättyi Rakas, rämä elämä -kappaleeseen. Herkistelystä siirryttiin taas hieman vauhdikkaampaan menoon siis. Totta puhuen odotin tämän kappaleen tulevan jo varsinaisessa setissä Kun Suomi putos puusta -albumin ollessa vuorossa, koska nimikappale esitettiin jo perjantaina. Toisaalta osa tällä keikalla olijoista ei varmaankaan ollut paikalla perjantaina, mistä johtuen oli hyvä, että Ismo esitti tuon yhden suurimmista hiteistään tälläkin keikalla.

Rakas, rämä elämän jälkeen Ismo kiitteli jälleen ja osa yhtyeestä ehti jo poistua lavalta. Ismo kuitenkin kutsui heidät takaisin, koska hän halusi sulkea ympyrän eli lopettaa Tampere-talon keikat samalla kappaleella kuin aloittikin ne perjantai-iltana. Lisäksi eihän keikkaa voi päättää ilman pientä synkistelyä. Illan, siten koko Ismo Alangon Tampere-talon esiintymisten, viimeisenä kappaleena oli siis Muoviruusuja omenapuissa. Sen jälkeen Ismo yhtyeineen kumarteli ja poistui lavalta.

Parhaat palat oli hieno päätös rockin kreivin Tampere-talon keikoille. Aulassa olleissa julisteissa siis käytettiin Ismo Alangosta termiä rockin kreivi, joka oli oikein osuva. Jokainen keikka oli erilainen ja toi eri tavalla esiin Ismon tuotannon puolia. Tampere Filharmonian kanssa soitettu konsertti korosti sävellyksiä, joihin sovittajat olivat tehneet vielä omia lisäyksiään. Yksin -keikka korosti tekstejä ja laulunkirjoitusvaihetta. Parhaat palat -keikalla puolestaan kappaleet esitettiin lähellä levyversioita ja erityisesti lähellä nykyisiä liveversioita. Kokonaisuutena Ismon Tampere-talon keikat olivat ehdottomasti näkemisen ja kuulemisen arvoiset. Ne saivat myös kiinnostumisen Ismon tuotantoon jälleen hieman kasvamaan.

Settilista

Ei mulla oo oikeutta onneen

Mikrokosmos

Maailmanlopun sushibaari

Onnellisuus

Seitsemän päivää

Hämärä mies

Ruuvaa, väännä, säädä, hinkkaa

Paratiisin puu

Sisäinen solarium

Vittu kun vituttaa

Rakkaus on ruma sana

Pop musiikkia

Kriisistä kriisiin

Taiteilijaelämää

Ekstaasiin

Kun Suomi putos puusta

Totuus vai tequilaa

Rakkaudesta

Säkenöivä voima

Peltirumpu

Aina nälkä

Elintaso

Karjalan kunnailla

Hiljaa virtaa veri

Levottomat jalat

Tällä tiellä

Rappiolla

Lintuperspektiivi

Nuorena syntynyt

Rakas, rämä elämä

Muoviruusuja omenapuissa

Ismo Alanko: Yksin 5.5.2018, Tampere-talo, Tampere

Lauantaina oli vuorossa toinen ilta Ismo Alangon Tampere-talon festivaalista. Tällä kertaa esitys oli pienessä salissa ja kokoonpano pienentynyt murto-osaan, sillä oli Yksin-keikan vuoro. Ismo itsekin kommentoi keikan aikana edellisenä päivänä esiintyneensä yli 80 ihmisen kanssa ja tällä kertaa hän esiintyi hieman pienemmällä kokoonpanolla. Onneksi tukijoukot, eli yleisö, oli kuitenkin paikalla, kuten hän itsekin totesi.

Keikan ilmoitettu alkamisaika oli 19.30 ja keikka alkoi hieman tämän jälkeen, kun Ismo asteli lavalla olleen sähköpianon ääreen. Ensimmäisen kappaleen kohdalle kirjoitin settilistamuistiinpanoihini pätkän sanoitusesta eli “sua rakastan”, mutta en sen avulla onnistunut löytämään kyseisen kappaleen nimeä. Sitä seurasi 2:45 edelleen pianon säestyksellä, jonka jälkeen lähdettiin Ismon uran alkupuolen tunnelmiin. Aluksi Ismo esitti Sielun veljien Yö erottaa pojasta miehen, jota seurasi Hassisen koneen Tällä tiellä. Jälkimmäinen oli ensimmäinen kappale, jonka tunnistin varmasti ja se kuulosti todella komealta pianon kanssa esitettynä.

Tällä tiellä jälkeen Ismo nousi ensimmäistä kertaa pois pianon äärestä eikä ottanut edes kitaraa käteensä. Sen sijaan hän esitti Naapurin saunareissun ilman säestystä. Esitys oli vaikuttava ja Ismo lauloi kappaleen “voi sinua, ihmispoloista” -kohdat vielä ilman mikrofonia, joka lisäsi dynamiikkaa huomattavasti. Sitten Ismo tarttuikin hienoon Gibsonin akustiseen kitaraansa ja totesi, pitäisiköhän soittaa Ihminen. Sen hän soittikin ja kiinnitin erityisesti huomiota hänen omalaatuiseensa komppaustyyliin akustisella kitaralla.

Ihminen -kappaletta seurasivat Peilikuva, Hassisen koneen Pelkurit ja Sielun veljien Laatikoita. Tällä keikalla erityisesti Sielun veljien kappaleet olivat vaikuttavaa kuultavaa erityisesti Ismon väkevän tulkinnan ja taitavan valojen käytön ansiosta. Näiden jälkeen Ismo kyseli, kuinka moni oli edellisenä päivänä paikalla ja kuinka moni olisi tulossa seuraavallekin keikalle. Lähes kaikki yleisöstä nostivat kätensä ilmaan, minä mukaan lukien, mistä Ismo oli otettu ja kiitollinen. Sitten hän soitti uuden kappaleen, jonka pitäisi ilmeisesti tulla ulos lähiaikoina. Kappaleen nimeä en tiedä, mutta mielestäni siinä laulettiin ainakin “Ei mulla oo oikeutta onneen”, mikäli muistiinpanoni pitävät paikkaansa.

Uutta kappaletta Ismon edesmenneelle ystävälleen kirjoittama Väärään maailmaan, jonka jälkeen kitara vaihtui taas pianoon kahden kappaleen ajaksi. Värityskirja ja Lintuperspektiivi päättivät siten ensimmäisen puoliskon. Ennen Lintuperspektiiviä Ismo kertoi luvanneensa Tampere-talon henkilökunnalle pitää väliajan, koska se oli siellä tapana. Yleensä hän ei kuulemma pitänyt väliaikoja Yksin-esiintymisissään, mutta tällä kertaa hän teki poikkeuksen.

Väliajan jälkeen toisen puoliskon Ismo aloitti kappaleella Lihaa ja verta, jota seurasi Sielun veljien On mulla unelma. On mulla unelmasta julkaistiin viime vuonna Yksin-kiertueella kuvattu livevideo, joka oli vaikuttava. Yllätyin hieman tämän kappaleen soittamisesta tällä kertaa Yksin-keikalla, mutta siitä huolimatta esitys oli lähes yhtä vaikuttava kuin videollakin. Videolla luonnollisesti kamerakulmien vaihteluilla voidaan vielä hieman lisätä dramaattisuutta.

Nuorena syntynyt oli vuorossa seuraavana ja sen jälkeen Ismo esitti Hassisen koneen kappaleen Harsoinen teräs. Jälkimmäisen esittämisestä olin myös yllättynyt, koska se esitettiin jo perjantain keikalla ja Ismo sanoi yhdessä spiikissään aikovansa soittaa paljon eri kappaleita. No ei niin hyvän kappaleen toistaminen varsinaisesti haitannut ja oli hienoa kuulla kontrasti perjantain suureellisen ja lauantain pienimuotoisemman esityksen välillä. Keikan alkupuolella Ismo sanoikin, että tällä keikalla fokus oli nimenomaan kappaleissa ja niiden teksteissä ja ne esitettiin hyvin pitkälti siinä muodossa kuin ne olivat kirjoitushetkellä.

Sitten olikin vuorossa pitkä pätkä Ismo Alanko, Ismo Alanko Säätiö ja Ismo Alanko Teholla -nimien alla julkaistua materiaalia. Kaksi ensimmäistä tästä putkesta olivat Aika kuolla ja Laboratorion lapset. Niitä seurasi Omat laulu, joka on Ismon uusimmalta koko pitkältä albumilta Ismo Kullervo Alanko. Paljoa kauemmaksi ajassa ei menty Tuulen selkään -kappaleen myötä, koska se oli julkaistu toisiksi uusimmalla albumilla, jonka nimi oli Maailmanlopun sushibaari. Tuulen selkään oli yksi suosikeistani Ismon tuotannossa, mistä johtuen sen kuuleminen oli hienoa ja se kuulosti todella komealta yksin pianon kanssa esitettynä.

Viime syksynä lainasin kirjastosta Ismo Alanko Teholla -kokoonpanon Lava -dvd:n, jonka kautta seuraava kappale eli Seitsemän päivää oli tuttu. Nimi piti tosin tarkistaa vielä keikan jälkeen. Tämä oli yksi keikan hienoimmista vedoista, kun Ismo alkoi kappaleen väliosasa kiihdyttää tempoa oikein kunnolla. Kun Suomi putos puusta oli Ismo Alangon ensimmäinen sooloalbumi. Kyseisen albumin nimikappaletta ei kuitenkaan tällä keikalla kuultu. Sen sijaan tässä vaiheessa Ismo soitti Meidän isä ja Hetki hautausmaalla -kappaleet kyseiseltä levyltä. 

Toisen puoliskon kolmen viimeisen kappaleen ajaksi palattiin jälleen ensin Hassisen koneen maailmaan Hyvä olla -laulun myötä ja sitä seurasivat Sielun veljien Kuka teki huorin ja Kanoottilaulu. Kanoottilaulu oli hyvä esimerkki Sielun veljien tuotannon tulkitsemisesta tällä keikalla. Ismon laulu ja kitaransoitto yhdistettyinä valoihin loivat mieleenpainuvan yhdistelmän. Tämän jälkeen Ismo poistuikin hetkeksi lavalta.

Lyhyen encoretauon jälkeen Ismo tiedusteli yleisöltä, halusivatko he lyhyen ja ytimekkään vai laajan ja polveilevan encoren. Yleisön kanta oli erittäin voimakkaasti laajan ja polveilevan puolella, mistä johtuen sellainen saatiin. Sitä ennen Ismo kertoi Vivaldin Neljä vuodenaikaa -teossarjasta ja sanoi yrittäneensä itsekin aikoinaan tehdä vastaavaan ideaan pohjautuvaa neljän kappaleen sarjaa. Kappaleet oli kyllä tehty, mutta niitä ei koskaan ilmeisesti julkaistu kokonaisuutena. Nyt hän päätti ne kuitenkin esittää.

Ensimmäinen encore siis muodostui neljästä kappaleesta, joista ensimmäinen oli nimeltään Kevät. Sitä seurasi sanoituksen pätkän perusteella Järviä, järviä, joka Ismon mielestä oli täydellinen kuvaus kesästä ’83. Sitä seurasi Lokaa ja kuita, jossa siirryttiin syksyisempiin tunnelmiin. Se oli myös ainoa vuodenaikalauluista, joka ei ollut Sielun veljien tuotantoa. Vuodenajat päätti luonnollisesti Sielun veljien Talvi.

Tämän jälkeen Ismo kumarteli ja aloin itse poistua salin ovea kohti. Hän kuitenkin päätti soittaa vielä yhden kappaleen, joka oli Kuka puhuu. Tätä kappaletta Ismo kuvasi ympyrän sulkeutumiseksi. Kuuntelin tämän kappaleen salin yläosasta oven vierestä, koska olin ehtinyt jo pois paikaltani.

Toinen keikka oli kokonaisuutena odotukset ylittävä. Ensinnäkin olin olettanut sen olevan vajaat pari tuntia pitkä, mutta se olikin väliaika mukaan luettuna reilut kolme tuntia. Lisäksi Ismon tulkinnat olivat hienoja ja valaistusta ja taustalle heijastettuja taideteoksia osattiin käyttää todella hyvin laulujen sanoman ja tunnelman vahvistamiseen. Kontrasti edellisen illan Filharmonian kanssa tehtyyn keikkaan oli melkoinen, mutta se oli täysin odotettavissakin. 

Settilista:

Sua rakastan…

2:45

Yö erottaa pojasta miehen

Tällä tiellä

Naapurin saunareissu

Ihminen

Peilikuva

Pelkurit

Laatikoita

Ei mulla oo oikeutta onneen…

Väärään maailmaan

Värityskirja

Lintuperspektiivi

Lihaa ja verta

On mulla unelma

Nuorena syntynyt

Harsoinen teräs

Aika kuolla

Laboratorion lapset

Omat laulut

Tuulen selkään

Seitsemän päivää

Meidän isä

Hetki haustausmaalla

Hyvä olla

Kuka teki huorin

Kanoottilaulu

Kevät

Järviä, järviä

Lokaa ja kuita

Talvi

Kuka puhuu

Ismo Alanko ja Tampere Filharmonia, 4.5.2018, Tampere-talo, Tampere

Kun julkistettiin tieto Ismo Alangon kolmipäiväisestä Tampere-talon keikkaputkesta, päätin lähes välittömästi hankkia liput kaikille keikoille. Hassisen koneen Rappiolla oli yksi niistä kappaleista, jotka saivat minut aloittamaan kitaransoiton ja myöhemmin olen tutustunut myös sekä Sielun veljien tuotantoon että Ismo Alangon soolomateriaaliin. Tampere-talon keikkojen idea oli hyvin selkeä. Keikat olisivat yhtenä viikonloppuna. Perjantaina olisi konsertti isossa salissa Tampere Filharmonian kanssa, lauantaina Yksin -keikka pienessä salissa ja keikkaputken päättäisi sunnuntaina Ismo Alanko nykyisen bändinsä kanssa jälleen isossa salissa.

Saavuin keikkapaikalle noin viisi minuuttia ennen perjantaisen keikan aloitusaikaa. Hieman piti kiirehtiä, koska en ollut ihan varma kaikista käännöksistä, joita Tampere-talolle suunnistaessa piti tehdä. Kuitenkin ehdin hyvin paikalle ajoissa. Keikka alkoi hieman ilmoitetun ajankohdan eli kello 19 jälkeen Tampere Filharmonian marssiessa lavalle. Aluksi orkesteri vaikutti tarkistavan, että kaikki ovat varmasti samassa vireessä ja sen jälkeen kapellimestari Jaakko Kuusisto käveli lavalle. Myönnän hieman yllättyneeni, että johtajana ei ollutkaan Santtu-Matias Rouvali. Seuraavana päivänä kuulin Jaakko Kuusiston olevan viulisti Pekka Kuusiston veli. Ismo Alanko on tehnyt paljon yhteistyötä Pekka Kuusiston kanssa, joten Jaakko Kuusisto oli hänelle tuttu varmasti jo entuudestaan.

Keikka alkoi instrumentaalikappaleella, jonka aikana pääsi ihailemaan pitkästä aikaa, kuinka komealta orkesteri kuulostaa oikeassa ympäristössä. Myöhemmin Ismo kertoi kyseessä olleen Taivaan tulet -sarjan teema. Aloituskappaleen jälkeen itse artisti käveli lavalle ja Muoviruusuja omenapuissa. Tulkinta oli heti alusta asti hyvin väkevää ja paikoin kylmät väreet aikaansaavaa. Ismon baritoni sopi hyvin yhteen orkesterisäestyksen kanssa. Kolmas kappale vaihtui sen suurempia taukoja ja kyseessä oli Harsoinen teräs. Ensimmäiset kaksi laulettua kappaletta menivät siis Hassisen koneen tunnelmissa.

Sitten Ismo puhui ensimmäisen kerran yleisölle ja kertoi, kuinka hienoa on vihdoinkin olla lavalla. Hän myös esitteli alun kappaleita ja kertoi seuraavaksi olevan vuorossa Sielun veljien materiaalia ja toivotti rauhallista iltaa. Kappale oli Rauhallista, joka oli komean kuuloinen. Sitä seurasi yksi Ismon soolotuotannon suurimmista hiteistä Kun Suomi putos puusta, joka toimi orkesterin kanssa levyversiota paremmin.

Seuraavaa kappaletta en tunnistanutkaan, mutta sanoituksen pätkän perusteella se oli Päivän uutinen. Ismon tulkinta vakuutti jälleen ja sai paikoin kylmät väreet menemään selässä. Sitä seurasi pala “vanhanaikaista pasifismia, joka ei ole kovin muodikasta nykyisin” eli Hullun paperit. Maailmanlopun sushibaari, joka on Ismon 2010-luvun tuotannon helmiä, ja Risteys päättivät ensimmäisen osion. Sen jälkeen olikin vuorossa väliaika.

Väliajan jälkeen sukellettiin uusien kappaleiden pariin. Ismo oli siis konserttien julkistamisen aikoihin luvannut säveltää muutaman uuden kappaleen ja niitä saatiin Aamulehden mukaan kuulla kuusi. Ensimmäinen niistä oli nimeltään Ajassa ja sen lopussa kuultiin hieno lauluosuus, kun suurin osa Filharmoniasta lakkasi soittamasta ja alkoi laulaa kertosäkeistöä pikku hiljaa voimakkuutta hiljentäen.

Toisen puoliskon toisena kappaleena kuultiin kappale, jonka nimi oli ilmeisesti Olen iloinen. Kertosäkeistössä siis toistettiin tuota lausetta jonkin verran. Sitä seurasi kappale, jonka nimeä en tiedä. Neljännen toisen puoliskon kappaleen Ismo esitteli sanomalla, että sävellyksen nimi oli Viihdettä Tampereella, koska tamperelaiset tykkävät viihteestä. Kuitenkin sanoituksen jälkeen siitä tulikin Kaiken maailman kehtolaulu.

Seuraavan kappaleen nimeä en taaskaan saanut ylös, mutta sen jälkeen tuli Mestariteos, jonka nimi on poimittu tähän tekstiin Aamulehden artikkelista. Mestariteoksen jälkeen tullutta kappaletta Ismo itse kutsui nimikappaleeksi, mutta Aamulehdessä sitä kutsuttiin Kullankaivajiksi. Mene ja tiedä, mutta Ismo lauloi hyvin ja musiikki oli vaikuttavaa. Toisen puoliskon päätti huikea Ekstaasiin, joka on yksi Ismon tuotannon orkestraalisimmista kappaleista jo levyversionakin.

Ismo ja kapelimestari Jaakko Kuusisto poistuivat lavalta encoretauon ajaksi, mutta orkesteri jäi paikoilleen. Hetken kuluttua Ismo ja Jaakkokin palasivat ja oli illan viimeisen kappaleen aika. Sitä olin osannut jo vähän odottaakin, koska osasin aavistaa sen sopivan orkesterille. Ismo esitti ennen kappaleen soittamista yhden vaatimuksen yleisölle. Hän halusi kaikkien nostavan kädet ilmaan kertosäkeistön aikana. Kappale oli tietenkin Taiteilijaelämää. Kappaleen loppupuolella katselin ympärilleni ja aika hienolta se näytti, kun koko yleisö piti käsiään ilmassa kertosäkeistössä.

Taiteilijaelämää jälkeen oli artistin ja kapellimestarin kumarrusten aika. Heidät kuitenkin taputettiin ainakin kahteen kertaan uudestaan lavalle kumartelemaan, jonka jälkeen Ismo totesi, ettei heillä ole enempää yhteistä materiaalia ja salin valot laitettiin takaisin päälle. Kokonaisuutena konsertti Tampere Filharmonian kanssa oli huikea kokemus ja hieno aloitus Tampere-talon konserteille. Tämä raportti tuli kirjoitettua aika nopeasti, koska kohta pitää jo lähteä kohti seuraavaa keikkaa.

Settilista:

Taivaan tulet

Muoviruusuja omenapuissa

Harsoinen teräs

Rauhallista

Kun Suomi putos puusta

Päivän uutinen

Hullun paperit

Maailmanlopun sushibaari

Risteys

Ajassa

Olen iloinen

???

Viihdettä Tampereella - Kaiken maailman kehtolaulu

???

Mestariteos

Kullankaivajat

Ekstaasiin

Taiteilijaelämää

Lempialbumini vuodelta 2017

Uuden vuoden vaihtuessa on hyvä pohtia mennyttä vuotta. Erityisesti tämän blogin näkökulmasta on hyvä pohtia vuotta 2017 julkaistujen albumien kannalta. Albumeita julkaistaan vuosittain paljon ja monet niistä tekevät itseeni vaikutuksen. Ongelmaksi muodostuukin, miten rajata tämänkaltaisen tekstin kattavuus. Ratkaisuksi olen päätynyt käsittelevään vain niitä vuonna  2017 julkaistuja albumeita, jotka olen myös itse hankkinut. Spotifyssa kuuntelemiani en siis ota tähän mukaan. Teksti etenee jollain tasolla albumien julkaisujärjestyksessä. Järjestyksellä ei siis oteta kantaa albumien keskinäiseen paremmuuteen.

John Mayer - The Search for Everything

Ensimmäisenä listalla on John Mayerin upea kokonaisuus The Search for Evertything. Albumi julkaistiin kokonaisuudessaan vasta 14. huhtikuuta, mutta sitä ennen julkaistiin kaksi ep:tä. Niistä ensimmäinen aalto eli Wave One tammikuun 20. ja toinen aalto eli Wave 2 24. helmikuuta. Juuri nuo ep:t ja etenkin ensimmäinen ovat syynä tämän albumin paikkaan tässä tekstissä. Ensimmäisen aallon neljästä kappaleesta muodostui itselleni tammikuun lopun ja helmikuun alun soundtrack. Moving On and Getting Over aloittaa funkahtavalla pop-blues-soulilla ja sitä seuraavat Changing, Love On The Weekend ja You’re Gonna Live Forever in Me. Kevyin tuon ensimmäisen ep:n kappaleista on ylivoimaisesti Love on the Weekend, joka nimensä mukaisesti kertoo viikonloppuromanssista. Se oli myös ensimmäinen albumilta julkaistu single. Muissa kappaleissa John pohtii hyvin syvällisesti elämää ja rakkautta. Erityisesti You’re Gonna Live Forever in Me tekee vaikutuksen päättäessään ensimmäisen ep:n ja myös koko täyspitkän albumin. Herkkä pianoballadi ei ole Johnille ominaisinta musiikkia, mutta siitä huolimatta se nousee yhdeksi albumin hienoimmista numeroista. 

Toinen aalto alkaa hieman ensimmäisen tavoin. Ensimmäisen aallon aloittaa Moving On ja toisen aallon aloittaa Still Feel Like Your Man. Jälkimmäisen sävy on kuitenkin hieman haikeampi ja surullisempi. Musiikillisesti John käy erittäin lähellä Michael Jacksonin Thriller -albumia eikä se ole ollenkaan huono juttu. Toisen aallon kolme muuta kappaletta ovat Emoji of a Wave, Helpless ja Roll It on Home. Näistä suosikikseni on noussut Helpless Rolling Stones -maisilla kitaroillaan ja riffeillään. Äänityksissä John kuulemma toi studioon Fender Twinin vain tätä kappaletta varten.

Koko albumin tultua vihdoin julki, toi se mukanaan vain neljä uutta kappaletta. Kyseiset kappaleet olivat In the Blood, Theme from “The Search for Everything”, Never on the Day You Leave ja Rosie. Viimeksi mainittua ovat monet fanit kovasti hehkuttaneet, mutta itseeni se ei ole tehnyt suurempaa vaikutusta. Sen sijaan In the Blood ja Never on the Day You Leave nousivat itselleni näistä “kolmannen aallon” kappaleista ylitse muiden erityisesti koskettavuutensa vuoksi. Kummassakin on sanoissa hienoja yksityiskohtia, jotka tuovat kappaleet hyvin lähelle kuulijaa.

The Search for Everything avautui itselleni, ja monille muille John Mayer -faneille, pikku hiljaa julkaistujen aaltojen mukaan. Tästä johtuen kirjoitin tämän tekstinkin niiden mukaisessa järjestyksessä. Kun täyspitkä albumi julkaistiin, tuotti se luonnollisesti vähän uuden oppimista. Olin ehtinyt omaksua ep:den kappalejärjestykset, mutta albumin jatkuvat kuuntelu pyöräillessä aiheutti sen, että albumin kappalejärjestys tarttui muistiini. Kokonaisuutena TSFE on Johnin tuotannosta paras kokonaisuus, joka yhdistää hänen tuotantonsa eri puolet. Siinä tulee esiin Continuum -tyylinen blues ja soul sekä Born & Raised tyylinen folk ja country. Albumi onkin ollut vuonna 2017 julkaistuista albumeista yksi eniten kuuntelemiani.

Pariisin Kevät - Kuume

Helmikuun alussa Pariisin kevät puolestaan julkaisi uuden albumin. Tällä kertaa yhtyeen musiikki oli huomattavasti elektropainotteisempaa kuin edeltäneellä Musta laatikko -albumilla, jolla kitarat olivat musiikillisesti pääroolissa. Ennen albumin julkaisua Kuumeelta julkaistut singlet Tiputa sun aseet ja Hei mä soitan sulle ihan kohta eivät aluksi tehneet kovin suurta vaikutusta. Muistan ajatelleeni jälleen yhden bändin lisää vajoavan elektrosuohon. Kuitenkin albumin julkaisun lähestyttyä aloin kuunnella kappaleita enemmän ja ne hiljalleen löysivät tiensä suosiooni. Pajatson tyhjensi lopulta Kuume, joka heti albumin julkaisun jälkeen nousi omalla Pariisin kevät -listallani varsin korkealle. Erityisesti kertosäkeistössä Arto Tuunelan korkealle nouseva laulusuoritus on upeaa kuunneltavaa.

Ennen varsinaista albumia julkaistiin myös kappale Pilvissä, joka oli singleistä ylivoimaisesti paras. Levynjulkaisukeikalla The Circuksessa se oli myös avauskappale ja toimi siinä roolissa valtavan hyvin. Muista albumin kappaleista mainitsemisen arvoinen on myös Hullu. En ole hetkeen kuunnellut kyseistä levyä, mistä johtuen en kauhean syväluotavaa analyysiä siitä pysty kirjoittamaan. Kuitenkin loppujen lopuksi elektrovaikutteet eivät olleetkaan niin pahasta, koska niiden ansiosta albumilla on täysin omintakeinen soundinsa ja Pariisin kevät osoittaa kykynsä uudistua. Huomionarvoista on myös, kuinka dynaamisia monet albumin kappaleista ovat. Hiljaisia ja kovaäänisempiä osuuksia tarjoillaan juuri sopivan kokoisina annoksina.

Ryan Adams - Prisoner

Vuonna 2013 tutustuin ensimmäisen kerran Ryan Adamsin musiikkiin ja hänen vuonna 2014 julkaistu Ryan Adams -albumi kuului syksyn 2014 useiten kuunnelluimpien albumeiden joukkoon. Sanomattakin oli selvää, että odotin Ryanin uutta albumia kuin kuuta nousevaa. Vuonna 2015 oli toki julkaistu upea versiointi Taylor Swiftin 1989 -albumista, joka oli taattua Ryan Adamsia. Koska kyseessä on kuitenkin yksi sukupolvensa parhaimmista lauluntekijöistä, ovat hänen omaa materiaaliaan sisältävät albumit luonnollisesti merkittävämpiä tapauksia kuin versioinnit.

Prisoner julkaistiinkin vihdoin pitkän, siis Ryanin asteikolla pitkän, odottelun jälkeen helmikuussa 2017 eikä se pettänyt odotuksia. Albumi on ehkä synkintä Ryania tähän mennessä. Kappaleet kulkevat mollissa eikä sanoissakaan hirveästi iloitsemisen aihetta ole. Taustalla on Ryanin avioero vuonna 2015, mutta sen lisäksi hän on kertonut kirjoittaneensa myös vanhenemisesta yleensä. Jossain vaiheessa albumin äänittämistä Ryan kertoi tekevänsä Bruce Springsteenin Darkness on the Edge of Townin ja The Smiths -yhtyeen soundia yhdistelevää albumia. Tämän kuulee albumilta, mutta Brucen tuotannosta referenssiksi voisi hyvin ottaa myös Born in the USA -albumin. Erityisesti Ryanin kappaleessa Shiver and Shake soivat syntetisaattorit tuovat mieleen I’m On Firen.

Albumin avaa sen rockein numero Do You Still Love Me?, joka on samalla ainoa vuosina 2014 - 2016 toimineen The Shining -taustayhtyeen kanssa äänitetty kappale. Loput albumista on Ryan äänittänyt pääosin yksin, mutta monilla kappaleilla soittaa muun muassa basisti Charlie Stavish. Suosikeikseni albumilta ovat nousseet Anything I Say To You Now, Broken Anyway ja Outbound Train. Erityisesti ensin mainitun aloittavat kitarasoinnut ovat upeaa kuultavaa ja niissä tulee selvästi esille albumin kitarasoundillinen linja. Se koostuu Fender Stratocasterista, yksikelaisista mikrofoneista ja chorus-efektistä eikä soundin väittäminen 1980-laiseksi ole millään tavalla kaukaa haettua. Soundi on kaikin puolin upea ja sitä Ryan tarjoili myös elokuisella Flow-festivaalin keikallaan.

Popeda - Haista Popeda!

Tästä albumista on ihan ensimmäiseksi sanottava sen nimen olevan yksi Popedan tuotannon parhaimmista. Siinä on häpeilemätöntä ota tai jätä -asennetta yhtyeeltä, joka tietää asemansa saavutettuaan sen kovalla työllä suomalaisella rock-kentällä. Albumi on osa Popedan 40-vuotisjuhlintaa ja se on hieno lisä juhlavuoteen. Tuottamaan on otettu Stig, joka on tuonut soundiin moderneja sävyjä pitäen soinnin silti erehtymättömästi popedamaisena.

Tunnetuimmiksi kappaleiksi tältä albumilta ovat nousseet Lihaa ja perunaa sekä Helvetin pitkä perjantai. Lihaa ja perunaa erityisesti on helposti korvamadoksi muodostuva suhteellisen huoleton kappale, joka on todella tervetullut. Jostain syystä itselleni on jäänyt mieleen myös kappale Surun sahanpuruja, joka ei edusta Popedalle tyypillistä tuotantoa. Yleisesti Popeda on tehnyt hieman kieli poskessa kulkevaa rockia ja vakavistakin kappaleista on usein löytänyt huumorin poikasta. Surun sahanpuruja on kuitenkin häpeilemättömän surumielinen, mikä toisaalta sopi jo elämää nähneen bändin tuotantoon kuin nenä päähän.

Huomionarvoista albumissa on sen luotto ulkopuolisiin lauluntekijöihin. Pate Mustajärvestä tehdyssä kirjassa hän myöntääkin takin olleen jo jonkin aikaa tyhjä sanoittamisen osalta. Osittain tästä johtuen bändi varmaan onkin tuketunut ulkopuoliseen apuun kappaleiden teossa. Se ei kuitenkaan ole bändille ennen kuulumatonta eikä mitenkään huono ratkaisu. Sen sijaan kaikki kappaleet kuulostavat tekijöistä riippumatta Popedalta eli ne on, Costello Hautamäkeä lainatakseni, popedoitu. 

Bleachers - Gone Now

Vuoden 2017 musiikillisiin löytöihini kuuluu Jack Antonoffin vetämä Bleachers, joka Wikipedian mukaa tekee indie poppia. Genremääritelmään en sen enempää ota kantaa, mutta ainakin pop sana pitää hyvin paikkaansa. Kesäkuussa julkaistu Gone Now albumi tarjoilee upeita pop-kappaleita, jotka on tuotettu hienosti. Albumin soundi on kauttaaltaan mukavaa kuunneltavaa. Syntetisaattorit ovat suuressa roolissa, mutta niiden lisäksi kitaroita on käytetty hienosti.

Albumin kappaleet löysin alunperin katsottuani Youtubesta jossakin yhdysvaltalaisessa televisio-ohjelmassa esitetyn version Don’t Take The Moneysta. Siitä muodostuikin suosikkini koko albumilta. Jotenkin kappale onnistuu yhdistämään popmaisen optimistisuuden tunnun haikeuteen. Sen lisäksi Hate That You Know Me ja Everybody Lost Somebody tekivät itseeni suureen vaikutuksen. 

Jack Antonoff on tehnyt kappaeita muun muassa Taylor Swiftin albumeille. Esimerkiksi 1989 -albumin Out of the Woods on Jackin ja Taylorin yhdessä kirjoittama. Jack Antonoff on siis arvostettu kappaleiden tekijä, jolla on kovatasoisia meriittejä. Siitä huolimatta parhaimmistonsa hän näyttää pitäneen itsellään. Kokonaisuuten albumin tuotanto on myös sopivan nyrjähtänyttä ja siten se on tuoreen kuuloista. Dynamiikkaa on osattu käyttää myös tällä albumilla.

Jason Isbell and the 400 Unit - The Nashville Sound

Albumeiden tyyli vaihtuu tässä tekstissä lähes yhtä nopeasi kuin omassa kuuntelussanikin. Popista hypätään Jason Isbellin ja hänen yhtyeensä tarjoileman americanan ja countryn maailmaan. Jason Isbellin kaksi edellistä albumia, Southeastern ja Something More Than Free, ovat kumpikin täynnä kaunista laulunkirjoitusta ja myös tuotanto on todella onnistunutta. The Nashville Sound on aavistuksen rockaavampi ja siten erottuu edellä mainitusta kaksikosta. Toinen ero on myöskin the 400 Unitin pääsy albumin kanteen. Kaksi edellistä albumia Jason on tehnyt vain omaa nimeää käyttäen, vaikka bändi on niilläkin joillakin kappaleilla soittanut.

The Nashville on hyvin tasainen kokonaisuus ja se on samalla hyvin kitaravetoinen, kuten kyseisissä genreissä asiaan kuuluukin. Jasonin vaimon Amanda Shiresin viulu tuo mukavaa vivahteikkuutta ja Derry Deborjan koskettimet luovat tekstuuria musiikkiin. Kitarasoundit ovat kautta albumin hyviä ja soundillisesti tämä albumi onkin upeaa kuunneltavaa. Sanoituksellisesti albumi on samalla sekä synkkä että toiveikas. Ehkä ensin mainittu kuitenkin korostuu hieman enemmän esimerkiksi White Man’s Worldin ja Anxietyn kaltaisten kappaleiden myötä.

Suosikeiksini tältä albumilta ovat nousseet rakkautta pohtiva If We Were Vampires sekä rockahtavat Cumperland Gap ja Hope the High Road. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö muutkin kappaleet olisi loistavia. Koko albumilla ei oikeastaan ole yhtään huonoa kappaletta eikä myöskään yhtäkään selvää täytekappaletta. Jokaisella on paikkansa albumin draaman kaaressa, mikä on valitettavan harvinaista täyspitkistä albumeista puhuttaessa tai tässä tapauksessa kirjoitettaessa. 

Samae Koskinen - Hillitön elämä

Tekstin päättää Samae Koskisen Hillitön elämä. Albumin ensimmäisen singlen Jonnet ei muista julkaisusta lähtien odotin kovasti albumin julkaisua. Tosin odotusintoani hieman lannisti Aurinko, ystävä ja kaljaa, joka oli heti ensi kuulemalta omaan korvaani ärsyttävä renkutus ja eikä tilanne sen jälkeen muuttunut mihinkään. Onneksi kaikki muut albumin kappaleet ovatkin hyviä tai loistavia. Albumi on omasta mielestäni popeinta Samae Koskista tähän mennessä ja hän on tehnytkin sitä pitkälti tuottajan kanssa kahdestaan.

Aiemmin mainitun Jonnet ei muista lisäksi nimikappale Hillitön elämä on radiossa soineista kappaleista oma suosikkini. Sitä täydentävät hienosti jouset ja erityisesti kappaleen päättävä jousilopuke on kaunis. Hillitön elämä on soinut ainakin Radio Suomella, jota useiten radiokanavista kuuntelen, hyvin usein. Kappaleessa tulee esille Samaelle ominainen optimistisuus ja myönteisyys. Jossakin haastattelussa hän on sanonutkin, että on päättänyt tehdä mahdollisimman iloista musiikkia, koska surullista musiikkia on maailmassa jo aika paljon.

Niin sanotuista albumiraidoista, eli kappaleista, jotka eivät ole hittejä, suosikeitani ovat Hattu täynnä dopamiinii, Musta piste sekä Tanssin kunnes kaikki tämä häviää. Jostain syystä nämä sattuvat olemaan albumilla peräkkäin. Voi olla niiden yhteisvaikutuksen olevan sen verran mieleenjäävä, että se nostaa kappaleet suosikeiksini. Ne ovat myöskin vinyylin toisen puolen alkuosa. Musta piste nousi tosin tuolle listalla vasta sen keikalla kuulemisen jälkeen. Kokonaisuutena Hillitön elämä on hieno albumi, jonka ostopäätökseen olen todella tyytyväinen.

Tässä olivat vuonna 2017 ostamani saman vuoden aikana julkaistut levyt. Niiden lisäksi monet albumit tekivät itseeni vaikutuksen, mutta kuuntelin niitä syystä tai toisesta vain Spotifysta. Näistä albumeista seuraavat kolme ansaitsevat erityismainninnan tässä tekstissä. Antti Poudan Yhteys on herkkä kokonaisuus, josta erityisesti kappale Maaliskuu soi usein päässäni. Haloo Helsingin Hulluuden Highway on tällä hetkellä Suomen suurimman rock-yhtyeen uusin albumi eikä se ollut todellakaan pettymys. Kuuntelin albumin ensimmäisen kerran kokonaan vasta marraskuussa, mutta se ei poista albumin ansioita. Lisäksi Yön Hyvän yön lauluja, johon aluksi suhtauduin hieman skeptisesti, osoittautuikin lopulta oikein hyväksi levyksi. Monet versiosta ovat virkistävää kuultavaa. Kävin katsomassa Yön Hyvän yön lauluja -kiertueen keikan Helsingin Savoy -teatterissa, mutta siitä en valitettavasti ehtinyt tehdä raporttia seuraavana päivänä olleen Popedan Hartwall Areena -keikan vuoksi. 

Tämä on sattumoisin myös ensimmäinen tässä blogissa julkaisemani teksti, joka ei ole keikkaraportti. Uuden vuoden myötä olen suunnitellut muutenkin hieman laajentavani blogin tekstikantaa, joten tämä olkoon sille hyvä aloitus. Musiikki kuitenkin pysyy pääteemana, mutta myös muut kulttuurin alat tulevat toivottavasti esille. Tämän myötä haluankin toivottaa oikein hyvää vuotta 2018.