Popeda, 25.11.2017, Hartwall Arena, Helsinki

Suomirockin ikijyrä juhlii nelikymppisiä

Popeda on bändi, jolla on ollut suuri merkitys omalla kohdallani musiikista kiinnostumisessa. Yksi ensimmäisistä cd-levyistä, joka minulle on hankittu, on Popedan Pelkkää Juhlaa -kokoelma vuodelta 2002 ja muistaakseni se hankittiin minulle juuri vuonna 2002 tai sitten 2003. Käytännössä Popeda on siis ensimmäinen ei-lasten-musiikkia esittänyt yhtye tai artisti, josta olen kiinnostunut. 

Bändistä kiinnostuin siis ensimmäisen kerran jo ollessani eskarissa. Kiinnostukseni kuitenkin hieman laimeni alakoulun puolivälin paikkeilla vain palatakseen kuudennen luokan puolivälissä ryminällä takaisin. Uutena vuotena 2009 muistaakseni MTV3 näytti koostetta vuonna 2008 Ratinan stadionilla järjestetystä Suomi-ilmiö -konsertista. Siellä olivat esiintyneet PMMP, Ismo Alanko Teholla, Popeda ja Eppu Normaali. Muistan, kuinka Popedan osuutta katsellessani ja erityisesti Costello Hautamäen kitarointia seuratessani minuun iski halu oppia soittamaan kitaraa. Popeda siis antoi alkukipinän myöskin kitaransoitolleni.

Yläkoulun ajan kuuntelin Popedaa aika paljonkin, mutta lukion alussa kiinnostukseni jälleen laimeni hieman ja meni muutama vuosi, jolloin kuuntelin bändin musiikkia vain harvakseltaan. Tämän ja viime vuoden aikana kiinnostukseni kuitenkin heräili uudelleen ja kävin vuosien tauon jälkeen bändin keikalla maaliskuussa 2017. Tältä taustalta oli siis lähestulkoon itsestäänselvää lähteä Popedan 40-vuotisjuhlakeikalle Hartwall Arenalle. Tavallaan oli sopivaa, että musiikki-innostukseni aloittaneesta yhtyeestä tuli ensimmäinen suomalainen artisti tai yhtye, jonka areenakeikan näin.

Keikkapäivänä saavuin Hartwall Arenalle kello 19:sta aikoihin eli noin tunti ennen ilmoitettua keikan alkamisaikaa. Hartwall Arenaa kohti kävellessäni pistin merkille, kuinka oudolta sinne tuntui mennä. Tukholman Friends Arena ja Globen sekä Tele2 Arena olivat tuntuneet paljon tutummalta. Osittain tämä johtui siitä, että siitä on neljä vuotta, kun viimeksi olin Hartwall Arenalla. Sisälle päästyäni suunnistin aika pian katsomoon, koska käytävillä oli hälinää, mistä en pitänyt. Lava oli hienon näköinen ja sopi hyvin juhlakeikalle. Etenkin valot oli aseteltu hienosti lavalle. Lisäksi minuun teki vaikutuksen teki miksauspöydän kohdalla sijainneet spottivalot, joissa oli valomiehiä ohjaamassa niitä yläilmoissa. Vähän samaan tapaan kuin Bruce Springsteenin keikoilla spottivalojen ohjaajat kiipeävät paikoilleen hieman ennen keikan alkamista.

Lava ennen keikan alkua.

Keikan alku koitti noin kello 20 eli etukäteen ilmoitettuna alkamisajankohtana. Alkunauha vaikutti aluksi hieman oudolle, mutta sen merkitys selvisi sen edetessä. Siinä vaaleatukkainen, kansallispukuun pukeutunut nainen käveli metsässä. Samalla luonnollisesti soi Popedan keikoillaan käyttämä alkunauha eli Maamme. Tässä vaiheessa yleisö luonnollisesti nousi seisomaan ja laulamaan mukana. Alkuvideon lopussa metsässä kävellyt nainen paljastuikin perukkia käyttäneeksi Pate Mustajärveksi, joka laski videon lopussa käyntiin ensimmäisen kappaleen.

Ensimmäinen kappale oli Kaasua, Komisaario Pepponen, jota Popeda on ennenkin käyttänyt keikan aloituksessa ja se toimi siinä roolissa hyvin. Alkunauhan jälkeen äänenvoimakkuus oli ehkä hieman hiljainen kappaleen alussa, mutta se korjaantui aika pian. Yhteislaulua kuultiin jo ensimmäisessä kappaleessa ja Popeda otti hyvin areenalavan haltuun. Keikan alku oli Kaasua jälkeenkin hyvin rockaava kappaleiden Olen valmis, Raswaa koneeseen ja Matkalla Alabamaan myötä. Keskimmäistä lukuunottamatta kappaleet olivat suhteellisen yleisiä Popedan keikkasetissä. Raswaa koneeseen puolestaan on yksi bändin alkuvuosien tunnetuimpia kappaleita. 

Keikka on alkanut.

Rock-vaihde pysyi silmässä myös Rokkikoneen myötä, jossa mielenkiintoisena sovitusratkaisuna soitettiin yksi kertosäkeistö ennen ensimmäistä säkeistöä. Sitten mentiinkin laivatunnelmiin, kun vuorossa oli kappale Popedan uusimmalta albumilta ja kappalehan oli tietenkin Hulapaloo. Sen aikana näytöillä pyöri laiva- ja risteilyaiheisia kuvia. Hulapaloota seurannutta kappaletta en introsta vielä tunnistanut, mutta säkeistön alkaessa sen nimi selvisi hyvin äkkiä. Kyseessä oli jo Popedan ensimmäiseltä albumilta löytyvä Mauno soittaa stereoo, joka soitettiin aika lailla alkuperäisenä sovituksena. Vajaat kymmenen vuotta sitten Popeda esitti kappaleesta blues-versiota, joka sekin oli hyvä. Se puolestaan löytyy Pitkä kuuma kesä 2010 -livejulkaisulta.

Elän itselleni oli vuorossa Maunon jälkeen ja kappaleiden välissä Pate sanoi: “Ja sit meni muutama vuosi ja tehtiin tämmönen”. Aikaeroahan kappaleiden teolla on kolmekymmentä vuotta, joten vitsi oli hyvin sopiva ja kuvasi yhtyeen pitkää uraa. Sitten oli vuorossa harvinaisuus Enkelibluesin muodossa. Sitä en edes tunnistanut keikalla, vaan tarkistin nimen kotona ylöskirjoittamieni saojen perusteella. Hieman tutummat kappaleet seurasivat Lihaa ja perunaa sekä Ainon myötä. Erityisesti ensin mainittu on hauska ja helposti päässäsoiva kappale ja Popedan uusimman albumin parhaimmistoa.

Sitten olikin vuorossa slovarit tai niin kirjoitin suunnitelmaani, johon luonnostelin tämän tekstin rakenteen. Ehkä ainakaan ensimmäinen ei ollut ihan perinteinen slovari, mutta kuitenkin rauhallisempi kuin suurin osa muista illan kappaleista. Kyseessä oli siis Apen ja Riitan surullinen tarina, joka on yksi suosikeistani Popedan tuotannossa. Kappaleen sävellys on yksinkertaisesti hieno ja sanoitus kertoo nimensämukaisesti surullisen tarinan. Keikalla mieleeni tulikin, että monet Popedan kappaleista oikeasti kertovat hieman surullisia tarinoita. Tämä kävi selväksi myös seuraavassa kappaleessa Punaista ja makeaa, joka julkaistiin vuonna 1991 singlenä ja nousi nopeasti yhdeksi bändin suurimmista hiteistä.

Slovareiden jälkeen lähdettiin jälleen rock-linjalle ja seurasi kappale, jonka mukanaolo yllätti ainakin itseni. Kotoa lähtiessä en pitänyt kovin todennäköisenä, että keikalla kuultaisiin Mörrimöykki, mutta niin vain sekin tapahtui. Sitä seurasivat Onhan päivä vielä huomennakin, jonka Pate Mustajärvi oli levyttänyt sooloalbumilleen ennen kun Popeda teki siitä oman versionsa vuoden 2008 Täydelliset miehet -albumille. Tämä kappale ei oikeastaan ole koskaan kuulunut niihin, joista pidän paljon, mutta selvästi se on ansainnut paikkansa setissä, koska se on vakiotavaraa lähes jokaisella keikalla. Sitä seurasivat Pohjantähden alla, Repe ja Lissu sekä Beibi on Y.L.P.E.E., jotka ovat hienoja rock-kappaleita jokainen. Repessä ja Lissussa kuultiin lopussa jammailua, jonka ajaksi Costello Hautamäen poika Jimi Hautamäki tuli lavalle soittamaan rumpuja.

Tapani Kansa levytti aikoinaan suomeksi Alex Harveyn kappaleen Delilah ja Popeda teki siitä oman versionsa 1980-luvun alussa. Seuraavaksi yleisö saikin nauttia kappaleen Delilah popedoidusta versiosta, joka toimi hyvin areenakeikalla. Vankilalaulu vuoden 1981 Hullut koirat -albumilta seurasi ja se itseassa soi taustalla juuri tätä kirjoittaessani. Sitten olikin Kersantti Karoliinan vuoro, jota seurasivat Kellot lyö ja Tää on se syö. Niiden nimissä on muuten sopivasti sama loppusointu. Kumpikin ovat 1980-luvun puolivälissä tehtyjä kappaleita ja ensin mainittua Pate on usein sanonut kasariheviksi.

Kellot lyö jälkeen lavalta postui suurin osa bändin jäsenistä ja jäljelle jäivät vain kitaristi Costello Hautamäki ja kosketinsoittaja Iso-Pate Kivinen.  Heidän seurakseen liittyivät Costellon pojat, Jimi Hautamäki rumpuihin ja Alex Hautamäki bassoon. Aluksi kuultiin hieman jammailua, joka muuttui Kun mies unelmoi kappaleeksi, joka on Costellon bravuuri. Sen jälkeen bändin kokoonpano palasi takaisin tavanomaisemmaksi kappaleen Sukset myötä. Sitä seurasivat Elämässä pitää olla runkkua ja Tahdotko mut tosiaan?. Viimeksi mainitussa on muuten yksi suomirockin hienoimmista sanoituksen aluista. “Lompakossa Väinö Linna yksinäinen on”, jolla siis tarkoitetaan lompakossa olevan vain kaksikymmentä markkaa. Hienon siitä tekee se, kuinka hienosti tuo arkinen tilanne on saatu kuvattua. Lauseen, ja myös koko tekstin, kirjoittaja on Pauli Hanhiniemi.

Perussetin loppu alkoi vääjäämättä häämöttää ja oli vuorossa 20 vuotta sikana. Kappaleen levytti alunperin EppuPopedaNormaali vuonna 1987 bändien tehdessä yhteisen kymmenvuotis-juhlakiertueen. Sitä seurasi Helvetin pitkä perjantai, jonka ajaksi Jimi Hautamäki palasi jälleen soittamaan rumpuja. Perussetin lopuksi kuultiin vielä Suuret setelit, Kakskytä centtiä ja tietenkin Kuuma kesä. Ennen Kuuma kesä alkua Pate puhui jonkin aikaa ja Costello piti jalkaansa kitarapedaalilla odottaen kappaleen alkua. Siitä osittain arvasin tulevan kappaleen olevan Kuuma kesä, koska Costello varmaankin polkaisi boosterin päälle alun riffiä varten.

Seurasi encoretauko, jonka päätteeksi lavalle palasivat basisti Jyrki Melartin, kosketinsoittaja Iso-Pate Kivinen ja rumpali Lacu Lahtinen. He soittivat kolmisin kappaleen Tango Pelargonia hiukan jatsahtavasti. Sen jälkeen myös Costello palasi lavalle ja lauloi kappaleen Öljytyt lanteet, joka julkaistiin Popedan uusimmalla albumilla. Öljyttyjen lanteiden jälkeen myös Pate palasi lavalle ja oli vuorossa stadionrockia. Kappalehan oli Synnyimme lähtemään eli käännösversio Bruce Springsteenin kappaleesta Born to Run. Käännösversio on itselleni sikäli merkittävä, että sen ansiosta aikoinaan löysin Bruce Springsteenin musiikin.

Encoressakin oli tällä kertaa suvantovaihe, joka toteutui kappaleen Kotiin myötä. Se sopi tunnelmaltaan hyvin keikan loppupuolelle. Sen jälkeen kuultiin vielä Paten soolokappale Ukkometso ja Da da, joka julkaistiin jo Popedan toisella albumilla Raswaa koneeseen. Seurasi jälleen lyhyt tauko, jonka jälkeen bändi palasi vielä soittamaan kappaleen Palle and the Boys. Sen jälkeen loppunauha eli Porilaisten marssi lähtikin soimaan ja keikka päättyi.

Kokonaisuuten keikka oli todella hieno kokemus ja oli mukava päästä katsomaan suomalaistakin bändiä areenaolosuhteisiin. Settilista oli myöskin juhlakeikalle sopivasti todella pitkä ja esitteli Popedan tuotantoa laajasti sekä esitteli harvinaisuuksiakin. Areenakeikka oli hieno juhlistus Popedan 40-vuotiselle taipaleelle. Se suurin juhlatilaisuus on kuitenkin luvassa vasta ensi vuonna Ratinan stadionilla. Keikkaa seuranneella viikolla tulinkin ostaneeksi liput sinnekin. On mielenkiintoista päästä näkemään, millaiset puitteet siellä tulee olemaan.

Settilista:

Kaasua, komisario Peppone

Olen valmis

Raswaa koneeseen

Matkalla Alabamaan

Rokkikone

Hulapaloo

Mauno soittaa stereoo

Elän itselleni

Enkeliblues

Lihaa ja perunaa

Aino

Apen ja Riitan surullinen tarina

Punaista ja makeaa

Mörrimöykky

Onhan päivä vielä huomennakin

Pohjantähden alla

Repe ja Lissu

Beibi on Y.L.P.E.E.

Delilah

Vankilalaulu

Kersantti Karoliina

Kellot lyö

Tää on se yö

Kun mies unelmoi

Sukset

Elämässä pitää olla runkkua

Tahdotko mut tosiaan?

20 vuotta sikana

Helvetin pitkä perjantai

Suuret setelit

Kakskytä centtiä

Kuuma kesä

Tango Pelargonia

Öljytty lanteet

Synnyimme lähtemään

Kotiin

Ukkometso

Da Da

Palle and the boys

The Rolling Stones, 12.10.2017, Friends Arena, Solna, Ruotsi

Rock and rollin legenda elävänä

Siitä lähtien, kun tutustuin bändiin nimeltä The Rolling Stones, mielessäni oli kytenyt ajatus “Haluaisin nähdä bändin livenä”. Se ei ollut samanlaista kuin esimerkiksi Bruce Springsteenin keikoille haluaminen. Brucen keikoille halusin, ja haluan edelleen, koska Brucen musiikki on ollut itselleni hyvin merkityksellistä. The Rolling Stones, tai tuttavallisemmin Rollarit, olivat kuitenkin eri juttu. Heidän keikkansa näkemisessä oli kyse enemmänkin halusta päästä todistamaan rockin legendaa elementissään.

Vuodesta 2012 lähtien, eli Rollareiden uudelleenaktivoitumisesta 50-vuotisjuhlansa takia, lähtien olin odottanut ja toivonut bändiltä Suomen keikkaa. Kiertueet olivat kuitenkin hyvin ymmärrettävästi bändin ja soittajien iän takia lyhyitä ja rajoittuivat niin sanotusti parhaimmille markkina-alueille kuten keski-Eurooppaan ja muihin Pohjoismaihin bändin kiertäessä Euroopassa. Toivo yhtyeen Suomeen tulosta alkoi olla siis hyvin pientä. Kuitenkin olin innostunut lukiessani huhuja yhtyeen kiertuesuunnitelmista tälle vuodelle, koska niissä mukana pyörivät Norja ja Ruotsi. Kumpikin ovat oman kokemukseni perusteella mukavia maita keikoilla käymisen kannalta.

Keväällä 2017 Rollareiden No Filter-kiertue julkistettiin ja siihen sisältyi keikka Friends Arenalla Solnassa, joka on Tukholman esikaupunki Ruotsissa. Kauaa ei tarvinnut miettiä ennen kuin päätin ostaa lipun itselleni. Ostin sen The Rolling Stones -sovelluksen kautta saamallani ennakko-ostolinkillä, joten vältin pahimman lippujenostoruuhkan. Ostin itselleni normaalin kenttäpaikan, koska liput olivat todella hintavia ja normaali kenttälippukin maksoi noin tuhat kruunua eli hieman yli sata euroa.

Keikan ajankohdan saapuessa tarjosi matka sopivan syysloman opiskeluista, koska Aalto-yliopistossa ei käsitettä syysloma tunneta. Matka Tukholmaan taittui Turusta lähtevällä M/S Viking Gracella. Syy lähtösataman valintaan oli vuodenaika, koska syksy on syysmyrskyjen aikaa ja olen herkkä matkapahoinvoinnille ja merisairaudelle. Hieman ironista ottaen huomioon, että laivat ovat kiehtoneet minua lapsesta asti. Joka tapauksessa reitti Turusta Tukholmaan on pääosin saaristoreitti ja varsinaista avomerta kyseisellä reitillä on hyvin vähän. Tästä syystä siellä ei myrskyisä sää haittaa yhtä paljoa kuin Helsingistä Tukholmaan matkattaessa.

Saapuminen Tukholmaan tapahtui Ruotsin aikaa noin kello 6.35 keikkapäivänä. Hotellihuoneen saamiseen ja keikan alkuun oli siis vielä paljon aikaa. Se aika kuitenkin kului yllättävän nopeasti tyttöystäväni kanssa Tukholmaa kierrellen. Myös Vasa-museossa tuli käytyä ja katsottua läpi lähes kaikki kohteet, jotka museossa olivat esille. Syöminenkin hoitui Vasa-museossa ja lihapulla-annos oli hyvä ja täyttävä. Hotelliin menimme noin kello 15 ja aika pian sen jälkeen minä lähdinkin kohti keikkapaikkaa.

Solnaan matkustin Tunnelbanalla eli metrolla. Solnan tunnelbana-asema Solna Centrum on noin puolentoista kilometrin päässä Friends Arenasta. Kävelin siis jonkin matkaa asemalta keikkapaikalle ja jo sillä matkalla totesin ympäristön muuttuneen muutamassa vuodessa. Olin käynyt Friends Arenalla Bruce Springsteenin keikalla 2013 ja silloin stadion oli uunituore ja ympäristökin aikamoista rakennustyömaata. Se teki etenkin keikalta poistumisesta huomattavasti epämiellyttävämpää kuin normaalisti. Muistan edelleenkin kuinka hieman ennen Solna Centrumia oli kulkuväylää kavennettu rakennustyömaan takia, mikä aiheutti pahan ruuhkautumisen. 

Joka tapauksessa saavuin lippuuni merkitylle portille eli portille numero kaksi, joka oli tarkoitettu vain kenttäpaikoille meneville. Portit eivät auenneet ilmoitettuna kellonaikana vaan noin varttia myöhemmin. Aukeamisaika olikin juuri sopiva, koska melkein heti porttien auettua alkoi sataa ja oli mukava päästä sateen suojaan stadionin sisälle. Friends Arenalla on siis suljettava katto, joka pidetään keikkojen aikana aina suljettuna. Sisälle päästyäni ostin ensin kiertuepaidan ja -kirjan. Tavoistani poiketen ostin keltaisen t-paidan, koska se on kiertueen tunnusvärinä. Yleensä ostamani keikkapaidat ovat mustia. Tosin se johtuu osittain myös kapeasta tarjonnasta.

Paidan ostettuani suunnistin Friends Arenan kentälle ja totesin saman asian kuin neljä vuotta aiemmin: stadion on iso. Katsomot menevät kolmessa kerroksessa. Yksin kentälle mahtuu noin 18 000 ihmistä konserteissa. Stadionin yleisöennätys, joka on tehty Bruce Springsteenin keikalla, on reilut 56 000 henkilöä. Suuresta koosta johtuen stadionilla on suuri riski joutua paikalle, josta ei näe kunnolla. Saapuessani kentällä ei ollut vielä paljoakaan ihmisiä, mistä johtuen onnistuin löytämään itselleni hyvän paikan miksauspöydän vierestä. Lisäksi siinä oli aidan vieressä pienet korokkeet, pienillä tarkoitan enintään viittä senttimetriä, joiden päältä näki hieman paremmin.

Keikalla oli lämmittelijänä ruotsalainen The Hellacopters, jossa nykyisin soittaa bassoa suomalainen Sami Yaffa. Suhtautumiseni lämppäriin oli hieman kaksijakoinen. Tavallaan oli hienoa nähdä toinenkin bändi, jota ei ollut nähnyt aiemmin. Toisaalta se kuitenkin viivästytti illan pääesiintyjän keikan alkua. The Hellacoptersin keikka oli ihan hyvä, mutta ei kuitenkaan tehnyt niin suurta vaikutusta, että haluaisin välittömästi nähdä heidät uudestaan. Heidän settinsä kesti noin neljäkymmentäviisi minuuttia.

The Hellacoptersin jälkeen lavalla alkoi pikainen roudaus, koska The Hellacoptersin soittokamat piti saada pois lavalta ennen Rollareiden keikan alkua. Odotellessa aika kului puhelinta selaten, kiertuekirjaa lukien ja lavaa sekä stadionia katsellen. The Rolling Stones panostaa yleisesti paljon lavoihinsa eikä No Filter -kiertue ollut poikkeus. Näkyvimpänä elementtinä oli neljä isoa suorakaiteen muotoista näyttöä pystyasennossa. Ennen keikan alkua ne näyttivät yhtyeen kielilogoa keltaisella taustalla. Välillä niissä pyöri myöskin ilmeisesti kiertueen yhteistyökumppanin mainos. 

Lava ennen keikan alkamista

The Rolling Stonesin keikka alkoi lähes ajallaan eli kello 21. Ensimmäisenä kappaleena oli Sympathy for the Devil, joka oli samalla paikalla koko kiertueen ajan. Se toimi aloituksena hyvin ja mahdollisti bändin vaiheittaisen lavalle tulon. Kappaleen alussa lavalla olivat varsinaisista jäsenistä vain Mick Jagger ja Charlie Watts. Toki lisämuusikoita oli enemmän. Kuitenkin Keith Richardsin lavalle astuminen näytti ja kuulosti todella tyylikkäältä. Hän ja Ronnie Wood tulivat lavalle samaan aikaan soittaessaan kappaleen ensimmäisen kitarasoinnun. Samalla näytöt näyttivät Keith Richardsia ja yleisön suosionosoitukset olivat valtavat.

Sympathy for the Devilin aikana stadionyleisö pääsi esittelemään äänekkyyttään yhteislaulussa. Toki tämä oli ensimmäinen kerta monista, koska keikka oli luonnollisesti hyvin hittipainotteinen. Hittilinja tuli selväksi heti keikan alussa, kun toisena kappaleena soitettiin It’s Only Rock’n Roll ja kolmantena kappaleena puolestaan Tumbling Dice. Ensin mainittuhan äänitettiin alunperin Ronnie Woodin soololevylle, mutta Mick Jagger ja Ronnie Wood, ainakin Ronnie Woodin elämäkerran mukaan, sopivat kappaleen käytöstä Rollareiden It’s Only Rock’n roll -albumilla. Tumbling Dice puolestaan on yksi suosikeitani Rollareiden tuotannossa.

The Rolling Stones

Alkukolmikon jälkeen suunnattiin samaan aikaan Stonesien juurille ja silti viimeisimmän julkaisun pariin. Rollarit soittivat siis bluesia parin kappaleen verran. Kummastakin he julkaisivat oman versionsa vuonna 2016 julkaistulla kokonaan blues-lainakappaleita sisältäneellä Blue & Lonesome -albumillaan. Kappaleet olivat Just Your Fool ja Ride ‘Em Down. Ne olivat mukavaa kuunneltavaa, mutta valitettavasti en ollut ehtinyt tutustua kyseiseen albumiin tai kappaleisiin tarpeeksi etukäteen. Osittain siitä syystä kappaleet jäivät itselleni hieman etäiseksi. Olin kylläkin kuunnellut kerran kummankin, koska ne julkaistiin singleinä Blue & Lonesome -albumin julkaisun jälkeen.

Bluesin jälkeen oli vuorossa Under My Thumb, jonka settilistassa oleminen yllätti minut hieman. Sen mukanaolo ei kuitenkaan haitannut. Päinvastoin se lukeutuu myös Rollarit -suosikeihini ja edustaa heidän 1960-luvun tuotantonsa parhaimmistoa. Kappale on suosikkieni joukossa nimenomaan musiikkinsa perusteella. Sama pätee moniin muihinkin kappaleisiin Rollareiden tuotannossa. Heidän kohdallaan sanoitukset ovat keskimääräistä useammin jääneet minulle hieman vieraammaksi ja itse musiikilla on suurempi rooli.

Sweet Virginia Exile on the Main Street -albumilta oli vuorossa seuraavana. Kappale oli yleisön äänestämä. Rolling Stonesilla on siis ollut jo useita vuosia tapana järjestää ennen jokaista keikkaa nettiäänestys, jossa yleisöllä on mahdollisuus äänestää noin viiden vaihtoehdon joukosta oma suosikkinsa keikalle. Tällä kertaa se oli Sweet Virginia, joka oli Stones -kantria parhaimmillaan. Rollareiden kantrikappaleille on tyypillistä, että Keith Richards laulaa hieman kaihoisan kuuloisia taustalauluja ja niin tälläkin kertaa. 

Sitten palattiinkin tavallaan tutulle ja turvalliselle linjalle eli hittien pariin. Oli vuorossa Let It Bleed -albumin helmi You Can’t Always Get What You Want. Viisi vuotta sitten yhtyeen 50-vuotisjuhlakeikoilla tämän kappaleen aikana lavalla oli mukana kuoro laulamassa levyversion tapaan. Solnassa kuoroa ei nähty eikä sen puoleen kuultukaan, mutta komealta kappale kuulosti siltä huolimatta. Sen jälkeen soitettiin Paint It Black, joka oli aikoinaan Guitar Hero III:n ansiosta ensimmäisiä kosketuksiani Rollareiden musiikkiin. 

Honky Tonk Women päätti tämän hittikolmikon. Introriffissä Keithin ensimmäiset soinnut olivat vähän haparoivia, mutta sen jälkeen hän selvästi keskittyi paremmin ja loppuosa kappaleesta sujui hyvin tiukasti. Honky Tonk Womenin jälkeen Mick Jagger suoritti bändin ja lisämuusikoiden esittelyn. Lavalla oli Mick Jaggerin, Keith Richardsin, Charlie Wattsin ja Ronnie Woodin lisäksi lisämuusikot Darryl Jones bassossa ja taustalaulussa, Sasha Allen taustalaulussa, Karl Denson saksofonissa, Tim Ries saksofonissa ja koskettimissa, Chuck Leavell koskettimissa ja taustalaulussa, Matt Clifford koskettimissa ja taustalaulussa sekä Bernard Fowler taustalaulussa.

Esittelyiden jälkeen oli Rollareille tuttuun tyyliin vuorossa Keith Richardsin lauluvuorossa. Tällä kertaa hän ei jutellessaan sanonut tunnettua lausepariaan “It’s good to be here. It’s good to be anywhere.” Sen sijaan hän jatkoi ensimmäisen lauseen jälkeen uudesta stadionista puhumiseen, koska Rollarit eivät olleet aiemmin soittaneet Friends Arenalla. Hetken puhumisen jälkeen oli Keithiä mukaillen aika ryhtyä onnelliseksi kappaleen Happy myötä. Kyseinen kappale on yksi Keithin tavaramerkkejä ja se sopii hänen laulettavakseen todella hyvin. Sen jälkeen Keith esitti Slipping Awayn, joka oli entuudestaan itselleni tuntematon. Kuitenkin se kuulosti todella kauniilta ja oli herkin koko keikan kappaleista. Keithin ääni myös kuulosti kappaleessa huomattavasti herkemmältä ja vilpittömämmältä kuin Mick Jaggerin ääni vastaavissa kappaleissa. Ylipäänsä Keith tuntuu laulavan enemmän tunteella ja Mick puolestaan enemmän työkseen, mikä on ymmärrettävääkin.

Keith laulamassa kappaletta Happy

Sitten oli vuorossa Stones-discoa vuoden 1978 albumin Some Girls ison hitin Miss You myötä. Aluksi ihmettelin mihin Keith katosi lavalta. Kappaleen puolivälissä kuitenkin hän ilmestyi näytöille. Hän siis istui rumpukorokkeen takaosassa tupakkaa poltellen. Yleisesti inhoan tupakointia, mutta pakko myöntää Keithin näyttäneen tyylikkäältä istuessaan, soittaessaan ja polttaessaan samanaikaisesti. Kappaleen loppuosassa Mick, Keith ja Ronnie menivät kiertelemään catwalkeja. Huomion kiinnittävää oli Keithin vähäinen soitto kappaleessa. Loppupuolella Keith ei hirveästi kitaraansa koskenut, vaan keskittyi yleisölle heilutteluun.

Midnight Rambler huuliharppuineen ja pitkine sooloineen oli seuraavana ja sen perään soitettiin Street Fighting Man. Keikka alkoi olla selkeästi loppusuoralla, koska hittien tulo ei alettuaan enää katkennut. Se ei kuitenkaan haitannut, koska hitit saavat stadionyleisön innostumaan. Street Fightin Mania seurasivat Start Me Up, Brown Sugar ja Jumpin’ Jack Flash. Kaikki suuria hittejä ja saivat myös sen mukaisen vastaanoton yleisön joukosta. Niiden paikka settilistasa olikin täysin oikeutettu ja ne sopivat hyvin keikan loppupuolelle.

Oikeanpuolimmaisessa näytössä taustalaulaja Sasha Allen

Äsken mainittujen kappaleiden jälkeen oli vuorossa encoretauko, jonka jälkeen alkoi Gimme Shelter. Sasha Allen lauloi hienoja duetto-osuuksia Mick Jaggerin kanssa tässä kappaleessa. Illan viimeisenä kappaleena The Rolling Stones soitti itseoikeutetusti I Can’t Get No Satisfactionin ja sen jälkeen olikin loppukumarruksien aika. Siirryin paikaltani miksauspöydän vierestä taaemmas jo encoren alkaessa, koska halusin välttää pahimman ryysiksen keikalta poistuttaessa. Encoren katselin ja kuuntelin takakentältä ja sinnekin näkyi yllättävän hyvin. Lisäksi sieltä pääsi hyvin poistumaan Satisfactionin loputtua ilman kentällä olevan väkijoukon läpi luovimista.

Keikan jälkeen tunnelma oli innostunut, koska keikka oli hyvä. Totta puhuen se ylitti ennakko-odotukseni selvästi, koska olin varautunut paljon haparoivempaan soittoon. Se on toki selvää, että lavalla olevilla lisämuusikoista ja etenkin kosketinsoittaja Chuck Leavellilla, joka on myöskin musiikillinen johtaja, on suuri rooli Rollareiden keikoilla. Välillä musiikki tuntuikin muodostuvan koskettimien ja basson luoman vankan pohjan päälle. Siitä huolimatta niille kuuluvilla paikoilla kitarat kuuluivat hyvin eikä soitossakaan ollut valittamista. Tietenkin keikalla paikan tunnelma vie pahimman analyyttisyyden pois, mikä on vain hyvä, koska se mahdollistaa keikasta nauttimisen. Siitä huolimatta jälkikäteenkin mielipiteeni on se, että Rollarit soittivat ja lauloivat ikäänsä nähden hyvin ja keikka oli näkemisen arvoinen.

Keikkaraportti - Anssi Kela, 22.7.2017, Tavastia, Helsinki

Nostalgiaa

Anssi Kelan keikka Tavastialla kuulosti niin hyvälle, että sitä ei voinut jättää väliin. Tällä kertaa Anssi ei myynyt Tavastiaa loppuun, mutta kuten hän itse keikan aikana totesikin, oli heinäkuun loppu ja monet pääkaupunkiseudulla asuvat olivat lomalla pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Keikkapaikalle saavuin noin puoli tuntia ennen keikkaa. Silloin pääsin oikein hyvälle paikalle seinän viereen noin miksauspöydän kohdalle. Ennen keikkaa pohdin taustamusiikin valitsijaa. Se oli nimittäin oikein hyvää ja siellä soi muun muassa The Replacementsin The Bastards of Young.

Keikka alkoi suunnilleen ilmoitettuna alkamisajankohtana eli kello 21 ja aloituskappaleena oli Tanssilattialla. Se oli hyvä keikan aloitus ja kaksi vuotta sitten Anssi taisi aloittaa kaikki keikkansa kyseisellä kappaleella. Anssi asteli lavalle komeiden falsettiäänien kanssa ennen kappaleen ensimmäisen säkeistön aloittamista. Hänellä oli jälleen Freddie Mercury -tyylinen mikrofoniteline käytössään kappaleissa, joissa hän ei tarvinnut kitaraa.

Toisena kappaleena kuultiin Milla, joka oli arvattavissa, koska se on viime vuosina aika usein ollut keikoilla tällä paikalla ellei jopa aloituskappaleena. Se ei kuitenkaan haitannut, koska se kuulosti jälleen todella hyvältä. Erityisesti pidin Tuomas Wäinölän kitarakuvioista kappaleen säkeistöissä. Millan kertosäkeistöissä yleisö osoitti olevansa todella hyvässä “laulumyötäisessä”, kuten Anssi vähän ajan kuluttua havainnoikin. Millan aikana tuli myöskin ensimmäinen tämän keikan nostalgiakokemus itselleni. Olin viisivuotias Nummelan julkaisun aikaan ja sen triplaplatinapainos, jossa oli Milla-single mukana, oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Kuuntelin kappaleita todella paljon lapsena ja ne soivat myöskin paljon radiossa silloin. Millan kertosäkeistössä laulaessani mukana nuo muistot tulvivat mieleeni ja sen kuuleminen oli vielä hienompi kokemus kuin se aiemmin oli ollut.

Millaa seurasi Puistossa ja nostalgisuus jatkui, koska Puistossa oli yksi Nummelan suurimmista hiteistä. Juuri ensimmäisen kertosäkeistön alkaessa itselläni meni selkää pitkin kylmät väreet kappaleen takia. Muistaakseni Olli Lindholm on sanonut, että on iso asia, jos musiikkia kuunnellessa menee kylmät väreet. Tuo piti paikkansa myös Anssin keikalla. Puistossa oli vastaava nostalginen kokemus kuin Millakin ja se toi lapsuusmuistot mieleen. Anssi oli joskus maininnut kappaleen saaneen inspiraationsa Bruce Springsteenin Atlantic Citystä. Keikalla mieleeni tuli jälleen yhden kertosäkeistön aikana kuvaus “Suomen Atlantic City”.

Valitettavasti kuvani eivät ole kovin hyvälaatuisia tältä keikalta.

Puistossa jälkeen seurasi keikan ensimmäinen täysin uusi kappale. Anssi oli jo etukäteen ilmoittanut soittavansa tällä keikalla täysin uusia kappaleita ja nyt oli niistä vuorossa ensimmäinen nimeltään Skidit. Ennen kappaletta Anssi kertoi tarinan, jolla selitti kappaleen ensimmäisen rivin taustoja. Tässä kappaleessa Anssi ei soittanut kitaraa, vaan keskittyi laulamiseen. Kappale oli huomattavasti rockimpi kuin Anssin viime vuosien julkaisut, mutta 1980-luvun vaikutteet olivat edelleen havaittavissa. Kappaleen kuuleminen sai toivomaan sen mahdollisimman pikaista julkaisua ja loppupuolen kertosäkeistöissä huomasinkin jo laulavani mukana.

Skidien jälkeen palattiin hittilinjalle Anssin kysyessä onko yleisössä levottomia tyttöjä. Kuten aiemmillakin keikoilla Anssi mainitsi, että levoton tyttö ei katso sukupuolta ja kertoi itsensä, basisti Antti Karisalmen ja kitaristi Tuomas Wäinölän olevan myös levottomia tyttöjä. Levoton tyttö oli mukavaa kuultavaa. Livenä Anssin musiikkityylin vaihdos ei erotu niin selkeästi, vaan vanhat ja uudet sopivat hyvin yhteen. Tästä syystä suuria tyyliharppauksia ei keikalla kuultu, vaan kaikki kuulosti Anssi Kelan ja hänen bändinsä soittamalta. Tämä tuli mieleen kuunnellessani Levotonta tyttöä levyltä tätä kirjoittaessani.

Levotonta tyttöä seurasi lähes saumattomasti kitarataistelu eli Flowers in the steps of Eduskuntatalo, jonka aikana Anssi ja Tuomas isoeleisesti ottivat mittaa toisistaan. Tätä kirjoittaessani muuten ymmärsin yhden syyn miksi Levoton tyttö ja kitarataistelu olivat jälleen peräkkäin. Flowers in the steps of Eduskuntatalo oli käytännössä johdettu Kaatua kuin puu kappaleesta ja ne olivat jo albumilla peräkkäin. Toinen syy varmasti oli se, että ne sopivat hyvin peräkkäin ja Anssi soitti kummatkin hienolla Van Halen -kitarallaan. Hieman jäin kuitenkin kaipaan Kaatua kuin puu kertosäkeistöä kitarataistelun perään, koska mielestäni se oli pari vuotta sitten hyvä päätös kitarataistelulle.

Kitarataistelu ja liian vähän valoa kuvassa.

Kitarataistelun jälkeen Anssi vaihtoi Van Halen -kitaran yhtä hienoon Fenderin Nile Rodgers Stratocasteriin, joka oli suuressa roolissa Nostalgiaa -albumilla. Tällä kertaa, kuten aiemminkin näkemilläni Anssin bändikeikoilla, sillä soitettiin Karhun elämää. Ennen kappaleen alkua Anssi esitteli kosketinsoittaja Saara Metsbergin, joka aloitti kappaleen isolla synamatolla, ja rumpaliveljensä Ville Kelan. Karhun elämää ei ole Anssin soolokappale, vaan Anssi on julkaissut sen jo 1990-luvulla Pekka ja susi -yhtyeensä kanssa. Pidän kuitenkin enemmän kappaleen liveversiosta, jota Anssi bändinsä kanssa soittaa. Se on hieman hitaampi ja muutenkin tunnelmallisempi kuin levyversio.

Sitten olikin vuorossa kappale, jonka Anssi kertoi striimanneen platinaa. Sille oli kertynyt siis jo yli neljä miljoonaa kuuntelukertaa. Kappale ei kuulu omiin suosikkeihin, mutta se kertoo hienosti Puistossa kappaleen päähenkilön jatkotarinan. Liveversiona kappale miellytti itseäni enemmän. Yksi seikka saattoi olla kappaleen kitaraosuuksien soittaminen livenä sähkökitaralla. Kappaleen aikana yleisöstä alkoi sataa ruusuja lavalle, mistä Anssi oli selkeästi hieman häkeltynyt.  Ele oli eturiveissä olevien fanien ennakkoon suunnitelema. Anssi kompastui kappaleen aikana ja seuraavan päivänä selvisi hänen murtaneen jalkansa sen vuoksi. Keikalla se ei kuitenkaan näkynyt, vaan adrenaliini auttoi hänet siitä yli. Aluksi vaikutti häneen kompastuneen ruusuihin, mutta myöhemmin keikalta kuvatulta videolta tarkkaavaiset fanit huomasivat Anssin kompastuneen Tuomaksen kitarajohtoon.

Petri Ruusunen teki tilaa keikan yllätysnumerolle, joka Palava silta. Anssi kertoi hänelle tulleen keikkaa edeltävänä päivänä ajatus kappaleen soittamisesta ja siksi hän oli päättänyt soittaa sen Tavastialla. Kappaleen ajaksi Ville poistui lavalta ja Tuomas sekä Antti jäivät laulamaan taustoja Saaran soittaessa pianoa. Anssikin laittoi kitaran syrjään keskittyen laulamiseen. Kappale oli mukava kuulla, mutta tällä kertaa se ehkä hieman kalpeni levyversiolle. Tämä osaltaan johtui siitä, että Anssi oli omien sanojensa mukaan äänittänyt levyversiolle 80 lauluraitaa eikä sellaista määrää tietenkään voi livenä normaalikeikalla saavuttaa. Se ei kuitenkaan haitannut ja mielestäni Tavastialle sopikin paljon paremmin riisutumpi, pianoballadi versio, jossa kuitenkin oli hienot taustalaulut.

Jälleen oli vuorossa täysin uusi kappale. Tosin tätä kappaletta olin osannut odottaa, koska Anssi oli esittänyt Isot biisit -ohjelman nettilähetyksessä, jossa Lauri Tähkä oli mukana. Tässä kappaleessa Anssi soitti jälleen punaista, 60-vuotiasta Gretschiään. Ennen kappaletta Anssi puhui mikrofoniin ottaessaan kitaraa ja hänen kitarateknikkonsa otti mikkitelineen pidettäväkseen annettuaan kitaran, jotta Anssi pystyi jatkamaan puhettaan. Anssin kommentoitua tilannetta “Artistin elämä ei ole helppoa”, teknikko Pave vastasi “Eikä teknikon”, mikä sai yleisön räjähtämään nauruun. Itse kappale kuulosti hyvälle, mutta uusista kappaleista se jäi itselleni etäisimmäksi. Ehkä siihen vaikutti se tosiasia, että olin kuullut sen aiemmin ja siten osasin odottaa sitä. Kahdessa muussa uudessa kappaleessa, joita en ollut aiemmin kuullut, oli enemmän uutuutta ja siten niihin tuli keskityttyä paremmin.

Rakkaus upottaa jälkeen hypättiin laulamaan nostalgiasta Nostalgiaa -kappaleen myötä.  Nostalgiaa oli hyvä esimerkki kappaleesta, joka oli ollut levyltä kuunneltuna ihan hyvä ja muuttui keikalla upeaksi. Keikalla kappale oli vauhdikkaampi ja kuulosti paremmalta kuin levyllä. Ei kappaleen levyversiokaan toki huono ole. Vähän, sarkastisesti tosin, huolestuttavana pidin Tavastialla sitä, että lauloin 21-vuotiaana innoissani mukana “Ei uudempaa, ei parempaa, me halutaan nostalgiaa”. Tuo rivi toisaalta hyvin keikalla kokemiini tunteisiin kuullessani vanhoja Nummelan aikaisia kappaleita.

Nostalgiaa aloitti selkeästi keikan loppuhuipennuksen, jota jatkoi 1972 ja sen alussa Anssi kertoi jälleen vitsin tunnetuimmasta kitarariffistään. Anssin tunnetuin kitarariffi on siis 1972:n intro ja vitsi on siinä, että se koostuu vain yhdestä soinnusta, jota soitetaan peräkkäin. Kappale oli huikeaa kuultavaa ja pidin sen keikkasovituksesta paljon. Livenä 1972 sai yleisön laulamaan kovaäänisesti mukana ja se tekee kappaleeseen yleensä oman lisäyksensä ja niin se teki tälläkin kertaa. Kappaleen loppupuolella Anssi yhtyeineen tapaili The Whon Won’t Get Fooled Again -kappaleen introa kuten aiemmillakin näkemilläni keikoilla ja se oli hieno lisä 1972:een.

Keikan perussetin lopuksi oli vuorossa matka Nummelan öiselle harjulle ja kappale oli tietenkin Nummela. Siinä Anssi soitti valkoista Gretsch White Falconia ja luonnollisesti soitti huuliharppua. Nummela oli ollut pienenä yksi suosikeistani ja sen vuoksi se oli jälleen yksi keikan hienoimmista ja nostalgisimmista kokemuksista. Nummelan sanat ovat hienot ja musiikki tukee niitä upeasti. Anssi oli bändinsä kanssa tehnyt hienon keikkasovituksen kappaleesta. Kappaleen liveversiossa oli jo vuosia ollut lopussa “Joskus vaan täytyy" riviä toistava nostatus ennen yleisön teemamelodian laulattamista.  Tavastia lauloi kovaäänisesti mukana ja jälleen itselläni taisi mennä kylmät väreet kappaletta kuunnellesani.

Nummelan jälkeen Anssi yhtyeineen poistui lavalta ja yleisö alkoi sekalaisesti laulaa Nummelan teemamelodiaa Tuomaksen ja Villen jo palatessa lavalle. He aloittivat hyvin queenmäisen intron, joka oli tietenkin Rappiolla. Rappiollahan oli alunperin julkaistu jo vuonna 1980 Hassisen koneen Täältä tullaan Venäjä -nimisellä esikoisalbumilla. Anssi teki kappaleesta oman versionsa tämän vuoden keväällä eräässä Isot biisit -ohjelman jaksossa. Rappiolla oli jo ennen Anssin versiota ollut yksi suurimmista suosikeistani suomalaisista rockkappaleista ja Anssin versio vain lisäsi sen asemaa. Keikalla se oli sen vuoksi erityisen hienoa kuulla ja oli myös hienoa huomata yleisön laulavan kovaäänisesti mukana.

Sitten oli vuorossa keikan kolmas uusi kappale ja ainoa, jota oli esitetty aiemmin tänä kesänä. Sen nimi oli SOS ja sen sanat sopivat hyvin kesään kesäfestareille sijoittuvine tapahtumineen. Tämä kappale oli illan aikana toinen, jossa Anssi soitti huuliharppua kitaransoiton lisäksi. Kappale kuulosti hyvälle ja sanojensa puolesta kuvittelisin sen sopivan hyvin julkaistavaksi pian kesän jälkeen, jos Anssi ehtii äänittämään sen siihen mennessä. 

Keikan päätti Mikan Faijan BMW ja voi Anssi minkä menit tekemään. Ennen kappaletta Anssi nimittäin vaihtoi kitaraa ja soitti kappaleen Gibson Firebirdilla, jota en ollut aiemmin nähnyt. Luonnollisesti kappaleen alku meni uutta kitaraa ihmetellessä ja sen jälkeen huomasin Tuomaksellakin olevan vastaava kitara. “Mikä juttu tämä nyt oikein on?” pyöri mielessäni huomatessani yhtäkkiä haluavani hankkia itsekin Gibson Firebirdin. Yleisössä olevien kitaran soittajien varalta artistien olisi hyvä aina ilmoittaa uusien kitaroiden hankkimisesta, jotta niihin voisi valmistautua henkisesti etukäteen. Silloin ei tulisi tällaisia äkillisiä kitarakuumeita. Kunhan vitsailen, koska kyllä se kitarakuume tulisi siitä huolimatta. Joka tapauksessa Mikan Faijan BMW kuulosti hienolta, vaikka suuren osan kappaleesta käytinkin uusien kitaroiden ihailuun. Kappaleessa oli ollut liveversiossa uusi intro jo useamman vuoden ajan ja aina kuullessani sen olin miettinyt, mikä kappale se oikein on ja miksi se kuulosti niin tutulta. Jonkin verran ennen Tavastian keikkaa olin saanut sen selville. Kyseessä oli Bent Fabricius-Bjerren säveltämä kappale Norwegian Sunset, joka oli sävelletty Pilvikallion vauhtikisat -nimistä vuonna 1975 julkaistua elokuvaa varten. Ilmankos kappale kuulosti niin tutulta ja toi mieleeni juuri Pilvikallion vauhtikisat, joka oli yksi lempielokuviani lapsena. Norwegian sunset sopi kieltämättä hyvin Mikan Faijan BMW:n introksi.

Kuvan laatu ei ole hyvä, mutta Anssin ja Tuomaksen Firebirdit erottuvat siitä huolimatta.

Mikan Faijan BMW päätti keikan, mikä tavallaan oli sopiva lopetus, koska se on Anssin ensimmäinen hitti ja yksi niistä suurimmista. Kuitenkin jäin hieman kaipaamaan vielä Parasta aikaa keikan loppuun, koska mielestäni se kiteyttää hyvin Anssin keikkojen meiningin ja on iloinen iloinen kappale. Sen puuttumisesta huolimatta Anssin keikka oli loistava ja sille todellakin kannatti mennä. Sen jälkeen tuli tunne, joka aiemmin oli vaivannut vain Bruce Springsteenin keikkojen jälkeen. Nimittäin pitäisi päästä näkemään Anssi bändeineen pian uudestaan ja tulinkin jo katsoneeksi keikkakalenterista pari keikkaa, joista ainakin toiselle voisin päästä. Uusia kappaleita oli mukava kuulla ja odotan innolla niiden levyversioita. Samalla jäin miettimään, aikooko Anssi äänittää jälleen yksin vai meneekö hän bändinsä kanssa studioon. Kumpikin vaihtoehto kuulostaa hyvältä. Päällimmäisenä tunteena keikasta jäi kuitenkin käteen nostalgian vyöry ja kylmät väreet joidenkin Nummelan aikaisten kohdalla ja koko keikan hyvä tunnelma. Kiitos Anssille, Tuomakselle, Antille, Saaralle ja Villelle sekä teknikoille hyvästä keikasta sekä sen aikaisista nostalgian tunteista.

Settilista: 

Tanssilattialla

Milla

Puistossa

Skidit

Levoton tyttö

Flowers in the stairs of Eduskuntatalo

Karhun elämää

Petri Ruusunen

Palava silta

Rakkaus upottaa

Nostalgiaa

1972

Nummela

Rappiolla

SOS

Mikan Faijan BMW

Keikkaraportti - John Mayer, 7.5.2017, Ericsson Globe, Tukholma, Ruotsi

John Mayer on itselleni tärkeä artisti musiikkinsa ja myös kitaransoittonsa takia. Hänen soittotaitonsa on huippuluokkaa ja etenkin keikoillaan hän antaa sen näkyä. Suomessa John on ehkä tuntematon, mutta muissa Pohjoismaissa asia ei todellakaan ole samalla tavalla. Niissä John ja hänen musiikkinsa tunnetaan. Hän on siis yhdysvaltalainen laulaja-lauluntekijä sekä huikea kitaristi. Hänen ensimmäinen levynsä Room for Squares on julkaistu vuonna 2001. Sen jälkeen hän on julkaissut useita levyjä. Heavier Things on ilmestynyt vuonna 2003, Continuum 2006, Battle Studies 2009, Born and raised 2012, Paradise Valley 2013 ja uusin levy The Search for Everything on julkaistu tänä vuonna.

Room for Squares on soinnullisesti monipuolista laulaja-lauluntekijä -materiaalia. Heavier Thingsillä sähkökitara on huomattavasti suuremmassa roolissa ja Continuum on Johnin taideteos. Upea yhdistelmä soulia, bluesia, rockia ja poppia. Battle Studies on aavistuksen Continuumia popahtavampi. Born and raised puolestaan on melkoinen täyskäännös folkkia ja countrya yhdistelevällä tyylillään. Paradise Valleyn musiikkia John on itse kutsunut acid countryksi. The Grateful Deadin vaikutus kuuluu kyseisellä albumilla suuresti. Uusin albumi The Search for Everything puolestaan on ikäänkuin Continuumin ja Born and raisedin parhaat puolet yhdistävä albumi, jossa lisää vielä uusia sävyjä keitokseen. John Mayer on siis musiikillisesti monipuolinen artisti, jota lämpimästi suosittelen kuuntelemaan. Aiemmin mainitsemieni studioalbumien lisäksi kannattaa kuunnella John Mayer Trion loistava Try! -livealbumi, joka on triona soitettua bluesrockia. Lisäksi Where the lights is -livelevy- ja dvd ovat hienoja kokonaisuuksia.

Toissa vuodesta lähtien John on lisäksi ollut mukana Dead & Company nimisessä yhtyeestä, joka koostuu Johnin ja parin muun nuoremman muusikon lisäksi The Grateful Deadin elossa olevista jäsenistä. Dead & Companyn kanssa John onkin tehnyt yhden ison areenakiertueen ja vielä isomman stadionkiertueen. Siinä sivussa John on kuitenkin tehnyt uutta musiikkia ja valmistellut The Search for Everything -levyä, jonka hän on tänä vuonna julkaissut.

Alkuvuodesta Johnin alkaessa jälleen aktivoitua soolouransa suhteen en etenkään kiertueen suhteen ollut kovin innoissani. Vaikka olin nähnyt hänet Tukholmassa kaksi ja puoli vuotta aiemmin, en ajatellut sen onnistuvan tällä kertaa. Sen takia olinkin tyytyväinen huomatessani hänen tulevan esiintymään Tukholmaan ja päivämääränkin sopivan minulle. Lippua siis ostamaan ja matkoja varaamaan. Lipun sain ostettua alakatsomoon aivan lavan viereen, mikä sopi minulle loistavasti. Halusin seurata sekä lavalla tapahtuvaa työskentelyä että ennen keikkaa lavan vieressä tapahtuvaa kitarateknikon työskentelyä.

Keikkapaikka oli siis Ericsson Globe eli Globen. Kyseinen keikkapaikka oli entuudestaan tuttu, koska olin nähnyt Johnin siellä aiemminkin livenä. Globeniin sisään mennessä turvatarkastus oli selvästi tiukempi kuin aiemmilla Ruotsin keikoillani on ollut. Tällä kertaa piti kävellä ilmeisesti metallinpaljastimen läpi. Puhelimia, lompakoita ynnä muita metallia sisältäviä laitteita ei kuitenkaan pitänyt jättää siksi aikaa pois. Mielestäni oli hyvä, että turvatoimia oli kiristetty ja totta puhuen olin aiemmin hieman ihmetellytkin isojen keikkojen turvatarkastuksia.

Lämmittelijänä oli Andreas Moe niminen ruotsalaisartisti, joka oli lämmittelijänä myös Johnin vuoden 2014 Tukholman keikalla. Tänä vuona Andreas Moe oli kiinnitetty koko Euroopan kiertueen lämmittelijäksi. Totta puhuen aluksi olin hieman ärtynyt luettuani keikalla olevan lämmittelijä, koska se tarkoittaisi vähemmän käytössä olevaa soittoaikaa Johnille. Kuitenkin Andreas Moen ollessa yhtyeineen lavalla ärtymykseni poistui, koska hänen musiikkinsa oli hyvää ja oli hienoa nähdä hänet jälleen lavalla. Lisäksi ilokseni ymmärsin hänen ruotsinkieliset välispiikkinsä paremmin kuin viime kerralla hänen ollessa Johnin lämmittelijänä. Andreas Moen musiikkia voisi verrata esimerkiksi James Bayhin. Hän aloitti settinsä Ocean -kappaleellaan, joka on mielestäni hänen parhaimmistoaan. Muita kappaleita en juurikaan tuntenut, mutta hyvältä ne kuulostivat. Andreaksen esiintyminen kesti jonkin verran yli puoli tuntia.

Andreaksen jälkeen lavaa alettiin laittaa valmiiksi Johnia ja hänen bändiään varten. Käytännössä tämä tarkoitti vain peitteiden poistamista soittokamojen päältä ja Andreas Moen soittokamojen siirtämistä pois. Lisäksi kitarakamojen toimivuus luonnollisesti testattiin. Lavan takaseinänä oli iso näyttö ja vasta keikan alettua huomasin myös lavan lattian olevan yhtä isoa näyttöä. Siihenkin siis tuli videoita ja taustakuvia. Aiemmin en ole tuollaiseen ratkaisuun törmännyt.

John nousi lavalle vähän ennen yhdeksää ja keikka alkoi Waiting on the World to Change -kappaleella, jonka tunnistettuaan yleisö osoitti suhteellisen äänekkäästi suosiotaan. Ulkomusiikillisena seikkana huomasin Johnin pitävän päällään samanlaista paitaa kuin jonka olin ennen keikkaa ostanut paitamyyntipisteeltä. Kitarana Johnilla oli PRS:n valmistama Stratocaster -prototyyppi, joka poikkesi Fenderin stratoista kaulan puolesta, koska siinä oli perinteinen PRS-kaula.

John aloitti bändinsä kanssa Helplessin suhteellisen suoraan Waiting on the world to changen jälkeen. Helpless julkaistiin tänä vuonna osana The Search for Everythingia ja se on yksi albumin parhaimmista kappaleista. Mielestäni livenä John soitti ainakin kappaleen intron- huomattavasti levyversiota puhtaammalla soundilla. Tässä kappaleessa päästiin ensimmäistä kertaa keikan aikana kuulemaan kunnolla Johnin kitarointitaitoja. Movin’ On And Getting Over seurasi ja sekin oli upeaa kuultavaa. Kappaleessa kaikki kolme kitaristia saivat soittaa taidokkaasti, koska kappaleessa on useita samanaikaisia kitaralinjoja ilman selkeää lead-kitaraa.

Neljäntenä kappaleena kuultiin Queen of California. Se oli Johnin edellisen kiertueen vakiokappaleita ja se julkaistiin alunperin vuoden 2012 loistavalla Born & Raised albumilla. Tällä kiertueella versio oli kuitenkin hieman edellisestä poikkeava. Rumpalina oli Steve Jordan, joka soitti eri tyylillä kuin edellisen kiertueen rumpali Aaron Sterling. Komppi ei ollut ihan yhtä letkeä eikä John käyttänyt pienikoppaista Martinia, jota hän käytti kappaleen äänittämiseenkin. Sen sijaan käytti omaa OMJM -nimikkomalliaan. Soolon hän soitti upealla PRS Super Eagle -kitarallaan ja soolossa oli selkeästi havaittavissa vaikutteita Jerry Garcialta ja The Grateful Deadilta. Kappaleessa oli jo levyversiossakin Grateful Deadin kaltainen rento tunnelma.

Keikan ensimmäinen jakson päätti Johnin uusimmalla levyllä julkaistu Changing. Kappaleesta saatiin jo Johnin yksin esittämä sooloversio yleisöstä kuvattuna livevideona pari vuotta sitten. Silloin kappale muistutti tyyliltään huomattavasti Born & Raised ja Paradise Valley albumien kappaleita. Tänä vuonna julkaistuun versioon sitä oli kuitenkin hieman muutettu, mutta samankaltainen tunnelma kappaleessa edelleen oli. Livenä kappale noudatti aika pitkälti levyversion kaavaa. Tässä kappaleessa John käytti jälleen PRS:n strato prototyyppiä.

Changingin jälkeen alkoi roudaustauko, jonka aikana lavan taustana toiminut videoseinä nostettiin jonkin verran ylöspäin ja sen taakse vedettiin lavan koroke. Korokkeella sijaitsivat rummut, koskettimet ja kielisoittimien vahvistimet. Sen tilalle lavalle tuotiin ainoastaan silta. Sillan olin nähnyt jo aiemmin keväällä otetuissa valokuvissa ja olin hieman ihmetellyt sen tarkoitusta. Nyt se kuitenkin selvisi. Lavan lattiana ollut näyttö yhdessä takaseinän kanssa muodosti puistomaiseman. Lavan lattian keskellä virtasi tässä maisemassa puro, jonka yli silta vei. 

Roudaustauon jälkeen John tuli yksin takaisin lavalle akustisen kitaransa kanssa. Oli siis vuorossa The Search for Everything teeman toinen jakso, Acoustic. Sen John aloitti uusimman levynsä kappaleella Emoji of the Wave. Levyllä kyseisessä kappaleessa on hienot taustalaulut, mutta nyt niitä ei kuultu Johnin ollessa yksin lavalla. Se ei kuitenkaan haitannut, vaan kappale oli hienoa kuultavaa ilman taustalaulujakin. Alunperin kappaleen nimen oli ilmeisesti tarkoitus olla aaltoa kuvaava emoji, mutta julkaisuun mennessä se olikin muutettu muotoon Emoji of the Wave. Kappaleessa ei kuitenkaan mainita sanaakaan emojista, mikä on ihan hyvä asia.

Seuraavaksi John vaihtoi akustisen Martin kitaransa 12-kieliseen resonaattorikitaraan. Samalla lavalle palasivat kiertueen kaksi taustalaulajaa. John oli aloittavinaan Walt Grace’s Submarine Test, January 1967, mutta sen sijaan hän aloittikin Continuum-albumilta löytyvän kappaleen Dreaming With a Broken Heart. Ensimmäisen kertosäkeen jälkeen hän kuitenkin vaihtoi takaisin Born and Raisedilta löytyvän Walt Gracen introon ja hän esitti kappaleen kokonaisuudessaan. Se on Johnin tuotannossa harvinainen kappale, koska se kertoo täysin kuvitteellisen tarinan. Yleensä Johnin kappaleet kertovat jollakin tavalla hänen omasta elämästään. 

Walt Gracen jälkeen John vaihtoi jälleen Martinin akustiseen ja taustalaulajat poistuivat lavalta. Heidän tilalleen tuli kitaristi ja taustalaulaja David Ryan Harris. Hänen kanssaan John esitti oman versionsa Tom Pettyn kappaleesta Free Fallin’. John julkaisi kappaleen osana Where The Light Is livejulkaisua. Spotifyssa se on hänen suosituin kappaleensa yli 181 miljoonalla kuuntelukerralla tätä kirjoittaessa. David Ryan Harrisin taustalaulut olivat upea lisä tähän kappaleeseen. 

Akustisen osion viimeisen kappaleen John esitti jälleen yksin. Aluksi hän pohti hieman mitä hän esittäisi ja kommentoi yleisön Neon -huutoja sanomalla kokeilevansa jotakin muuta ensin. Hän soitti Your Body Is A Wonderland -kappaletta ensimmäisen kertosäkeistön loppuun asti. Sen jälkeen hän äkisti laski kitaransa matalimman kielen viritystä ja aloitti Neonin. Se sai yleisön kovaäänisiin suosionosoituksiin. Your Body Is A Wonderland oli myös aiheuttanut suuret suosionosoitukset, mutta jäi toiseksi Neonille. Kumpikin löytyy Johnin ensimmäiseltä albumilta Room for Squares ja Your Body Is A Wonderland -kappaleesta John sai aikoinaan Grammy-palkinnon.

Neonin jälkeen John poistui lavalta ja seurasi jälleen roudaustauko. Sen aikana silta vietiin pois lavalta ja tilalle tuotiin kaksi ympyrän muotoista koroketta, joista toisella oli rummut ja kaksi kitaravahvistinta ja toisella kaksi bassovahvistinta. Samalla taustalla näytettiin video John Mayer Trioon liittyen, jossa oli haastateltu kaikkia Trion jäseniä ja kerrattu Johnin päätöstä ottaa Trio mukaan kiertueelle. Roudaustauon jälkeen John Mayer Trio astelikin lavalle. Johnin lisäksi Trioon kuuluvat siis rumpali Steve Jordan ja basisti Pino Palladino. Edellisen kerran Trio kiersi laajamittaisesti vuonna 2005. Sen lisäksi se on ollut Continuum, Battle Studies ja The Search for Everything -albumien tuotantotiimien ydin. Trio soitti myös oman settinsä Where The Light Is -julkaisulla.

Trio esitti kolme kappaletta, joista ensimmäinen oli Crossroads. Crossroadsin tunnetuin versio on varmastikin vuonna 1968 julkaistu Creamin versio. Alunperin kappale on bluesmuusikko Robert Johnsonin tekemä. John Mayer Trion versio muistutti aikalailla Creamin versiota olematta kuitenkaan identtinen. John käytti fanien Heartbreak Stratocasteriksi nimeämää kitaraa. Kyseisessä kitarassa on siis särkyneen sydämen logo rungossa ja John käytti sitä paljon Battle Studies -albumin aikoihin. Johnin kitarasoundi oli myös erittäin fuzzin kyllästämä kuten oli jo hänen levyttämässäänkin versiossa. 

Toisena kappaleena Trio esitti Vultures kappaleen. Studioversio kyseisestä kappaleesta on julkaistu vuonna 2006 Continuumilla, mutta sen lisäksi Trion soittama liveversio on julkaistu vuonna 2005 Trion Try! livealbumilla ja vuonna 2008 Where The Light Is -julkaisulla. Vultures ei kuulu omiin suosikeihini Johnin tuotannossa, mutta on siitä huolimatta mukava kappale ja Trion soitanta on hienoa kuultavaa.

Trio-jakson viimeinen kappale oli Who Did You Think I Was?, jonka olin halunnut kuulla livenä jo pitkään. Kappaleessa on upea kitaraosuus ja se on menevämpi kuin monet muut Johnin kappaleet. Se päätti Trion lyhyen setin, jonka huomionarvoinen piirre oli sen kovaäänisyys. Se oli selkeästi kovaäänisin kohta keikalla. Musiikin tyylillä oli siihen toki valtaisa vaikutus, koska musiikki esitettiin voimakkaammin ja nopeammin kuin keikan muissa vaiheissa.

Jälleen seurasi lyhyt roudaustauko, jonka aikana Trion ajaksi tuodut pyöreät korokkeet vietiin pois ja tilalle vedettiin taustan taakse vedetty koroke, joka oli ollut paikalla keikan ensimmäisen jakson aikana. Henkilökunnan työtä helpottivat lattiaan tulleet punaiset viivat, jotka kertoivat mihin kohtaan koroke tuli vetää. Lisäksi ne näyttivät kitaristien pedaalilautojen sijaintipaikat. Roudaustauon jälkeen alkoi neljäs jakso, joka oli koko bändi uudelleen.

Jakson aloitti uuden albumin kappale Rosie, jonka John soitti jälleen PRS:n stratolla. Kappaleessa on hieno envelope filterin kyllästämä kitarasoundi. Rosieta seurasi kappale, jota en odottanut keikalla kuulevani. Kyseessä oli Paradise Valley -albumin Waiting On The Day. Ennen kappaletta John kertoi olevansa tyytyväinen Paradise Valleyn julkaisuun, vaikka se onkin hänen kaupallisesti kehnoimmin menestynyt albuminsa. Kyseisen albumin ansiosa hänellä on omien sanojensa mukaan katalogissaan enemmän kappaleita, jotka hän voi esittää. Waiting On The Dayn hän aloitti Martinin akustisella, mutta hänen viereensä telineeseen tuotiin PRS:n Super Eagle, mistä arvasin hänen soittavan kappaleeseen soolon. Se pitikin paikkaansa ja John soitti kappaleeseen hienon, jälleen hieman The Grateful Deadilta vaikutteita saaneen soolon.

Sitä seurasi yksi Johnin upeimmista kappaleista. Se löytyy Johnin uusimmalta albumilta ja kyseinen kappale on In the Blood. Kappaleen aikana rumpali Steve Jordan käytti kuulokkeita ja huomasinkin kappaleen aikana taustalla pyörivän rytmiloopin, jonka tarkan seuraamisen takia Steve kuulokkeita varmaan pitikin. Tässä kappaleessa John käytti Martinin 12-kielistä akustista kitaraa.

Keikka alkoi olla lopuillaan ja se tarkoitti hittien aikaa. Vuorossa oli Why Georgia?, joka julkaistiin jo Johnin ensimmäisellä albumilla. Tukholmassa kappale tunnettiin hyvin, mutta sanat eivät olleet ihan hallussa koko yleisöllä. Kyseisen kappaleen c-osassa John antaa aina yleisön laulaa tietyn kohdan, mutta tällä keikalla yhteislaulu oli aika vaisua. Lähinnä permannon etuosasta kuului laulua. Itse tiesin sanat, mutta en viitsinyt laulaa, koska ympärilläni kukaan muu ei laulanut. Sen jälkeen neljännen jakson perussetin päätti Gravity, joka on rakenteeltaan ja sanoitukseltaankin yksinkertainen, mutta siitä huolimatta upea kappale. Lisäksi John soitti kappaleeseen hienon kitarasooloon kuten aina.

Gravityn jälkeen seurasi lyhyt encoretauko, jonka jälkeen John bändeineen palasi lavalle. John esitteli yhtyeensä jäsenet ja kertoi unohtaneensa esitellä heidät ennen Gravitya. Siitä syystä Gravityn aloittaminen oli kestänyt hieman tavallista kauemmin. John vitsaili rumpali Steve Jordanin odottaneen itsensä esittelyä, jonka Steve jyrkästi kiisti. Seurauksena John esitteli Steven kahteen kertaan. Bändin esittelyn jälkeen John kiitti yleisöä loppuunmyydystä keikasta. Samalla hän teki pienen lasku- tai asiavirheen. Hän sanoi edellisestä keikasta Tukholmassa olevan neljä vuotta, vaikka todellisuudessa siitä oli kolme vuotta. Puhuttuaa vielä vähän hän vitsaili menevänsä yliajalle ja tekevänsä vain kiertuemanagerinsa hermostuneeksi. Sen jälkeen hän esitti bändin kanssa Continuumilta löytyvän upean balladin Slow Dancing In A Burning Room. Siinä hän käytti pääkitaraansa, vuoden 1964 Fender Stratocasteria. 

Slow Dancingin jälkeen oli jälleen roudaustauko. Iso koroke vedettiin jälleen pois ja tilalle tuotiin valkoinen piano. Samalla lavan lattia ja tausta muuttuivat valkoisiksi. Oli vuodossa The Search for Everythingin epilogi. John tuli lavalle esittämään The Search for Everything -albumin viimeisen kappaleen You Gonna Live Forever In Me yksin pianoa soittaen ja samalla laulaen. Kappaleen loputtua John poistui lavalta takaseinään avatusta ovesta.

Sitten seurasi lopputekstit, joissa lueteltiin koko kiertuehenkilökunta. Samaan aikaan taustalla soi Theme from “Search for Everything” -instrumentaali The Search for Everything -albumilta. Mielestäni tämä oli hieno lopetus keikalle. Lopputekstien jälkeen itse lähdin keikkapaikalta ja ehdin hyvin tunnelbanaan, joka tuttuun tapaan tuli hyvin täyteen. Keikan jälkeen ei oikeastaan Globenissa kannata hirveästi kiirehtiä, koska tunnelbana on normaalia pidempi eikä se lähde ennen kuin tulee aivan täyteen. 

Kokonaisuudessaan keikka oli hieno kokemus ja parempi kuin vuoden 2014 kiertueen keikka, jonka olin katsomassa. Siihen vaikuttu varmasti se, että tämän kiertueen konseptia on hiottu huolella. Lisäksi oli hienoa nähdä Johnilta myös akustinen setti ja Trion kanssa soitettu setti. Lavarakennelmakin oli upea. Hienoa oli myös, että suunnitelmallisuudesta huolimatta settilsita ei ole joka keikalla sama, vaan se vaihtelee keikkakohtaisesti.

Settilista: 

Waiting on the world to change

Helpless

Moving on (And Getting Over)

Queen of California 

Changing 

Ac:

🌊

Dreaming with a Broken Heart -> Walt Grace’s Submarine Test, January 1967

Free Fallin’

Your Body Is A Wonderland-> Neon

Trio:

Crossroads 

Vultures 

Who did you think I was?

Full band:

Rosie

Waiting on the day

In the blood

Why Georgia?

Gravity

Encore

Slow dancing in a Burning Rom

Epilogue 

Your gonna live forever in me